Jospa ehtisin vielä "lyödä vuoden kasaan" tämän vuoden puolella. Ei ole kirjoittaminen oikein luonnistunut, vaikka harmittaakin, että on molempien koirien koulutuksen edistyminen jäänyt dokumentoimatta. Mutta mennytttä mikä mennyttä. Aloitan vuoden 2012 sitten puhtaalta pöydältä blogin suhteen.

Kesäkuulumisistakin jäi puuttumaan se mittavin osa 3, eli toko. TOKO on ollut kuitenkin päälaji molemmille koirille koko vuoden. ATD:n ohjatuissa ja kimppatreeneissä olemme käyneet kesät talvet. Kesästä lähtien on omaehtoinen harjoittelu ollut nolottavan vähäistä, mutta edes sen kaksi kertaa viikossa olemme pääsääntöisesti treenanneet.

Raskalla voisi jo osittain alkaa laittamaan pakettia kasaan kokeita varten, tavoitteena on päästä kokeeseen kesäkelien tultua ja saada treenattua siiheksi AVOkin kuntoon. Maaliskuun "leikkikokeessa" on tarkoitus pystyä vetämään ALO kokeenomaisesti läpi. Tosin en ole ihan varma, että roudarinteipilläkö vai millä toi mun raketti-paketti kasataan .

(*** voi --kele! Tästä on hävinnyt kappale, täydennän uudestaan myöhemmin... ****)

Välillä seuraaminenkin näyttää hyvältä

Tunnistusnouto

Ennen pm-kisoja oli kaksi viikkoa aikaa viimeistellä liikkeitä ja mielestäni ehdimmekin saada jotain aikaan. Kisat pidettiin Tuomarinkartanossa nurmella, mikä ei ole ihan optimaalinen alusta ainakaan koiralle, jolla on vaikeuksia irrota ruutuun ja tunnariinkin. Paikallaolo oli ok, puoli pistettä meni jostain, en vain muista mistä. Seuraaminen oli taas uskomattoman raskasta (ohjaajalle), mutta sentään 7. Istumisesta jälleen nolla, vaikka sen pitäisi olla se "varma" kympin liike. Luoksetulosta 8, kuten edellisestäkin kokeesta. Se oli niin hyvä miksi se oli Renalle siinä vaiheessa opetettu. Ruutuun lähetettäessä Renalla ei ollut harmainta hajua, missä ruutu on. Se lähti kyllä irtomaan, mutta kohdistus oli ihan jonnekin muualle, joten ei toivoakaan, että ruutu löytyisi. 0. Estenoudosta 8, metallista 0. Kävi kyllä kapulalla, mutta oli täysin vakuuttunut siitä, ettei pienten prinsessojen kuulu kannella likaista metallikapulaa suussa. Tunnarista saatiinkin sitten yllättäen pisteitä, vaikka olin ko etukäteen luovuttanut sen suhteen: 6,5. Ajautui ensin ohi, ennen kuin huomasi heinikossa olevat kapulat ja jotain muutakin takeltelua tuli, taisin joutua antamaan tuplakäskyn, mutta Rena siis teki tunnarin kokeessa! Kauko-ohjauksessa tarvittiin tuplakäsky tai kaksi ja liikkumistakin tapahtui: 6. Kokonaisvaikutus 7, tahmeatahan tuo kokonaisuudessaan vielä oli. Yhteispisteet 171.

Seuraava kerran kokeilimme taitojamme 18.9. Valkeakoskella. Taas olimme nurmella, joka oli paikoitellen pitkää ja pohja epätasainen. Valmisteluni menivät melkoisen pieleen. Jätin ruokapalkan odottamaan kehän läheisyyteen, vaikka olin edellisellä viikolla kisanomaisissa treeneissä todennut, että se ei toimi!   Paikallaolossa ei ollut mitään huomautettavaa (10), mutta seuraaminen oli aivan hirveää (6). Rena vain pälyili palkkansa suuntaan jä vähän kaikkialle muuallekin. Istuminen sujui tällä kertaa niin kuin pitääkin (10) ja luoksetulo "tavanomaisesti" (8,5). Ruudun paikasta Renalla ei jälleen ollut miotään käsitystä, eikä se edes yrittänyt irrota (0). Estenouto nollille, kun Rena palautti esteen ohi. Liike kun on sujunut niin hyvin, ettei sitä ole tarvinnut treenata... Niinpä! Metalli oli vastenmielinen, mutta tuli kuitenkin käteeni (6). Tunnistusnouto: Liike, joka on koko ajan ollut veitsen terällä. Väärää kapulaa ei ollut tullut koskaan, mutta yhtenä päivänä ei pysty lähtemään koko noutoon tai ainakin täytyy odottaa toista käskyä, yhtenä lähdetään, mutta eksytään haahuilemaan ihan toisaalle, kolmantena haistellaan kapuloilla ja jumitutaan seisomaan sinne. Väliin mahtui onnistuneitakin suorituksia toki, mutta epävarmuus tuntui aina uudestaan iskevän Renaan, vaikka olen aina yrittänyt tunnaritreenissä välttää kaikkea painetta.Odotuksia ei siis ollut, mutta Rena tekikin tosi iloisen, varman ja siistin tunnistusnoudon (9). Kauko-ohjauksessa jälleen joku tuplakäsky ja pieni siirtymä (7). Kokonaisvaikutus 9 ilahdutti kovasti, samoin tulos 213 p. III-tulos, mutta kuitenkin meidän ensimmäinen voittajassa!

Joulukuun alussa (3.12.) tutustuimme Kotkan uuteen halliin. Tämä oli ensimmäinen koe, jossa liikkeet suoritettiin "kirjan mukaan". En enää muista, mikä oli suoritusjärjestys kussakin kolmessa ekassa kisassa, joten e.m. selostukset on kirjoitettu ihan vaan arvostelulomakkeen mukaan ja tuella.

Paikallamakuu oli jälleen virheetön (10). Seuraaminen oli noin valovuoden päässä edellisestä kerrasta (8), kiitos mm. Ansun, jonka kanssa pähkäilin seuraamisongelmaa ja sain palaset omassa päässäni ravistettua paikalleen. Kirjoitan niistä oivalluksista myöhemmin jos muistan. Istuminen jäi jostain syystä puolen pisteen verran vinoksi (9,5). Luoksetulon pysähdyksiä olimme hioneet Samulilta saamiemme oppien mukaan ja se oli hieno (9). Luoksetulon ja ruudun lähetyspisteet olivat samat, mikä sotki monia koiria lähtemään samaan suuntaan kuin luoksetulossa, mutta Rena ei lähtenut edes sinne (0). Estenoudossa sakkoja tuli hitaudesta ja vinosta perusasennosta ja jostain muustakin (7). Metalli nolla. En muista, oliko tämä niitä ei-pysty-ei-kykene kertoja vai sylkäisikö Rena kapulan pois kesken matkan, mutta perille se ei kuitenkaan tullut. Tunnarissa olisi pitänyt olla enemmän vauhtia ja perusasentokin jäi vinoksi, mutta varmaan joku muukin vähän mätti (8), mutta aika hieno tunnari kuitenkin. Kauko-ohjaukseen meni sitten se tulos. Rena teki tosi liikkumattomat asennon vaihdot seiso-istu vaihtoa lukuunottamatta. Siinä se huolellisesti asetteli takatassut etutassujen taakse vaikka takatassujen olisi pitänyt pysyä paikallaan ja etutassujen liikkua.  Johonkin asennonvaihtoon tarvittiin taas tuplakäsky. Tästä olisimme vielä selvinneet, mutta kun palasin Renan luo, se nousi perusasentoon vasta toisella käskyllä. Nolla napsahti, vaikka periaatteessa hieno liike . Kokonaisvaikutus jäi taas seiskaan, ja kyllähän siinä hommassa tiettyä tahmeutta taas oli. 189,5 pistettä. Jäimme siis 2,5 pistettä tuloksesta....

Jonna oli onneksi houkutellut minut  lähtemään vielä Lempäälän kokeeseen 10.12. Siellä meillä oli puolellamme se, että koe oli hallissa mattopohjalla ja se, että reissussa olivat mukana myös Jonna ja Magda, mikä nosti Renan mielialaa selkeästi. Päivän teema - tuplakäskyt - antoivat viitteitä jo paikallaolossa, jossa Rena tarvitsi kaksi käskyä noustakseen perusasentoon. Tuomari rankaisi vain hitaasta ylösnoususta yhdellä pisteellä (9). Seuraaminen oli HIENO. Se ei ollut täydellinen, mutta kun olemme senkin kanssa takkuilleet niin perusteellisesti, niin HIENO on ihan oikea sana (9,5) Pari perusasentoa jäi hieman vinoksi, ja juoksussa alkoi loppua kohden paikka väljetä sivusuunnassa, mutta ehkä sitä ei tuomarin suunnasta katsoen nähnyt. Istuminen kymppi . Luoksetulossa Renan mielenkiinto kohdistui valkeassa seinässä olevaan luukkuun juuri siksi hetkeksi, kun annoin käsimerkin. Toisella kyllä pysähtyi, kun viimein näki sen (6). Ruutuun lähettäminen oli tällä kertaa mielenkiintoista, koska nyt tiesin, että olin saanut näytettyä Renalle ruudun kehän ulkopuolelta ja vähän hetsattuakin siihen. Ilo oli suuri, kun Rena irtosi reippasti ruutun, pysähtyi käskystä hyvään paikkaan, meni käskystä maahan, pysyi paikallaan kun kävin kääntymässä sen luona ja siirtyi ripeästi seuraamaan kutsusta. Kauneusvirhe tuli vasta ihan loppuun, kun Rena ei ottanut perusasentoa ilman ylimääräistä käskyä. Damn! Se olisi ollut kympin ruutu, nyt kasi. Olimme kuitenkin jo voittajia ihan jo sillä, että ruutu onnistui ensimmäistä kertaa kisoissa!  Hyppynoudossa sakotettiin puoli pistettä hitaudesta ja aavistuksen vinosta perusasennosta (9,5). Metalliin tarvitsi tuplakäskyn ja kapula tippui suusta johonkin metrin päähän. Nosti kuitenkin itse ja toi loppuun asti (5). Tunnistusnoudossa tuplakäsky ja muita "epäpuhtauksia" (6,5). Kauko-ohjauksessa tuli taas tuplakäskyä ja siirtymistä (6,5). Kokonaisvaikutus 9. JESS! Pisteitä kaikista liikkeistä, Rena teki iloisesti, vaikka vaatikin aivan liian monta kertaa tuplakäskyn. 250 p, kakkostulos, VAIN 4 pistettä ykkösestä. Olimmesi  voittajia, vaikkei palkinnoille päästykään.

Olisi ollut kauhea into päällä päästä pian taas kokeeseen, mutta se ei ole talvella kovin yksinkertaista, varsinkaan voittajassa. Veikkolaan yritin päästä, mutta ilmeisesti siellä oli varattu vain muutama paikka VOI-koirille ja nekin olivat menneet jäsenille. Jono oli jo pitkä, joten uskoa kokeeseen pääsyyn ei ole niin paljon, että se olisi pitänyt treeni-intoa yllä. Jo toista viikkoa jatkunut jouluflunssa, sateet ja myrskyt ovat myös osaltaan aika vähän motivaatiota nostattavia.

Muutakin kuin tokoa

Agilityesteitä olemme nähneet vain hallin seinustoilla tokotreeneissä. Sen lajin suhteen ei ole siis tapahtunut mitään.

Raska jatkoi kesän näyttelyturneeta vielä yhden näyttelyn verran. Kaverina Valkeakoskella oli Arska (Muscida's Apocalyptica). Esitin molemmat ja oman vivahteensa touhuun antoi se, että Raskan ensimmäinen juoksu oli juuri edennyt tärppipäiviin... Muita kisaajia ei ollut ja molemmat pääsivät ROP-kehään. Arska huusi Raskan perään, kun Pipsa yritti viedä sitä. Tuomari vaati minua liikuttamaan molemmat koirat, ja Pipsa assisteerasi pitelemällä sitä toista. Loppu hyvin kaikki hyvin: vahinkoja ei sattunut , Arska oli ROP, Raska VSP ja molemmat saivat sertin. Jäimme vielä ryhmäkehiin, jossa Arska nostettiin kahdeksan parhaan joukkoon, mutta palkintopalleille ei kuitenkaan päästy. Arskaa pyöritin sen jälkeen vielä parissa näyttelyssä, mutta se viimeinen serti jäi vielä saamatta.

Raska kehässä Valkeakoskella

Arskan kanssa ryhmäkehässä

Arska Vantaalla. Apuhandleri Ekku auttoi, kun halusin itse ottaa kuvan.

Syyskuun 5. ja 6. järjestettiin SATYn luonnetesti kahtena iltatestinä Ogelissa. Kaapo oli tulessa 6.9. ja poika selvisi koettelemuksesta hienosti +174 p, laukausvarma. Hieno, hieno Kaapo! Mika ja Kaapo ovat myös treenailleet ahkerasti BH tähtäimessä. Kaapo oli myös meillä hoidossa päivän marraskuussa, ja edelleenkin: ihana Kaapo!

Kaapo

Syyskuussa meidät saavutti myös suru-uutinen: Manta (Multi Ch Glegdale Rare Rosemallow) oli lähtenyt sateenkaarisillalle. Kaunis, suloinen Manta. Manta jätti minunkin sydämeeni reiän, Rantin "kaksonen". Saatan tuskin kuvitella sitä tyhjyyttä, jonka Manta jätti Erjan ja Karin luo.

Manta hehkeimmillään, 5-vuotiaana 2006

Marraskuussa "jouduin" myös Kennelliiton valtuuston kokoukseen. En halunnut jatkaa valtuutettuna, mutta lupauduin varavaltuutetuksi, kun paikkoja oli niin vaikea täyttää. Tarkoittaa sitä, että kun en suostunut menemään tämän valtuustokauden ensimmäiseen kokoukseen keväällä, siellä ei ollut SATYn edustajaa. Nyt oli, kun minä menin. Ja kaksi seuraavaakin vuotta taitaa SATYn edustuksen paikallaolo olla sen varassa, menenkö minä sinne... Mistähän löytyisi sellaisia yhdistysaktiiveja, jotka sitoutuisivat hoitamaan loppuun ne tehtävät, joihin ovat lupautuneet? Eipä kyllä syyskokouksessa ollut toimihenkilöpaikoille tunkua, joten hyvä että jäsenistö on kuitenkin täysin tyytväistä .

Tämä lyhykäisyydessään kuluneesta syksystä. Hyvää vuotta 2012 kaikille! Yritän palauttaa blogin käyttöön ja siihen käyttöön kuin sen perustin: treeniblogiksi.

Olemme me muistaneet leikkiä myös kavereiden kanssa: ensi"lumilla" Raska, Rena, Toivo, Deco & Magda

Masa, Mei lì, Rena, Erja ja Raska

Kuten ”edellisessä jaksossa” jo vihjasin, osallistui Raska elämänsä ensimmäiseen oikeaan näyttelyyn 2.7. Tuusulassa, tuomarina Leni Finne. Päivä oli helteinen, kolmenkymmenen celsiusasteen tietämissä, ja Tuusulan urheilukentällä oli juuri niin tukalaa kuin siellä tuppaa olemaan. Raska saapui näyttelyalueelle melkeinpä räyhäkkäästi, reippaana ja uteliaana, mutta hetken päästä ilmeisesti helle, hormonit ja huima määrä hurttia sai sen mielialan laskemaan. Tutut ihmiset ilahduttivat, mutta se nyt on vaan niin, että Raskalla roikkuu helteessä kielen lisäksi myös häntä.

Typsy innostui temputtelusta ja naksuttelusta ja kehään mentiin iloisin mielin. Raska esiintyi ja liikkui hyvin, mutta minuun iskivät pahat aavistukset, kun tuomari jo ennen pöydän takaa nousemistaan  alkoi kaivelemaan esiin rotumääritelmää ja mittakeppiä. Tuomari asetti mitan mielestään 56 senttiin ja heilutteli sitä Raskan selän päällä ja oli sitä mieltä, että ”tämähän on tuskin 50 senttiä!” Tässä kohtaa hieman protestoin, sillä pieni se voi olla, mutta kääpiömitan se ohitti sentään jo puolivuotiaana!  (Tuomarikoulutukseen kannattaisi ehkä lisätä mittatikun oikea käyttö – tai jos se koulutuksessa jo on, lisätä harjoitustöitä – sillä tämä ei ole eka kerta, kun mittaus menee ”vähän” pieleen: pari vuotta sitten leirinäyttelyssä tuomari sai Rantista lähes oikean kokoisen…)

Koukku hännän päässä tuotti meille harmaan nauhan eli laatumaininnan HYL, mutta e.m. virheitä lukuun ottamatta arvostelu oli oikein hyvä. Harmaa nauha ekasta näyttelystä ei ole erityisen kannustava, mutta en ollut ihan niin järkyttynyt kuin kasvattaja-parka , koska arvosteluja puhtaaksi kirjoittaneena tiesin, että Raskalla ei ollut kuitenkaan kunnia olla ensimmäinen, joka sai hännän pään takia HYLyn, vaan sen ”onnen” sai osakseen eräs airis jo viime kesänä.

Todella miellyttävä tuomari! – Eikä vain sen takia, että antoi Raskallekin SA:n ja sijoitti sen kolmanneksi, mikä merkitsi SERTiä myös Raskalle. Jotkut näyttelypäivät vaan ovat mukavampia kuin toiset – helteestä huolimatta . Molemmat koirat saivat hyvät arvostelut (jotka päivitän kotisivuille – joskus) ja Raskan koosta tuomari totesi vain, että kokoskaalan alarajalla, ja olin kuulevani myös lauseen ”which I prefer”, mutta sitä ei kehätoimitsija ollut kirjoittanut.

Näännyttävän päivän jälkeen koirista ei saatu kovin ryhdikkäitä kuvia ilman avustajaa. Toivottavasti tulee vielä uusia tilaisuuksia ottaa Kaaposta edustuskuvia, kun se kuitenkin on melkoisen edustava

Raska

Kaapo (kuvat by Mika V)

Matka Tanskaan juhannuksena ei sujunut ihan alkuperäisten suunnitelmien mukaan, mutta sujui kuitenkin. Alun perin olin varannut koirille hoitopaikan Hölsöiltä ja Erjan piti lähteä mukaan – hänhän oli taas tavan mukaan tehnyt kaikki käytännön järjestelytkin. Erja ei kuitenkaan päässyt lähtemään ja Renakin meni lopulta hoitoon Mantan ja Mei lìn kaveriksi Millolaan. Mutta lentokone nousi tostai-aamuna 9:35, kuten aikataulussa luki.

Kastrupin autovuokraamon luukulla tapasin sitten Kirsin, jonka kanssa poimimme Erjan meille vuokraaman auton. Piti olla VW Golf, mutta ei ihan ollut . Saimme kulkuneuvon kuitenkin kolhuitta ulos parkkihallista ja ensimmäisellä tauolla löytyi pakkikin, kun oikein kovasti etsi, eikä sen jälkeen ollutkaan mitään ongelmia ennen kuin auto piti tankata – mutta siitä myöhemmin.

Meidän "golf"

Matkaa Kööpenhaminasta majapaikkaamme Sdr. Ommeen kertyi melkein 300 kilometriä. Tanskan teillä on ihan hyvä ajaa – jos vaan löytää risteykset. Moottoriteillä ei ollut ongelmaa, varsinkaan, kun meillä oli Heikki matkassa opastamassa, mutta pienien teiden risteyksiä ei meinannut löytää edes Heikin avulla. Ennakoivia risteysmerkkejä ei juurikaan ollut ja tien viitat risteyksessä olivat korkeintaan polven korkeudella ja hukkuivat heinikkoon. Selvittämättä jäi, miten tanskalaiset itse löytävät oudoilla teillä oikeat risteykset. Tanskalaiset tuntuvat muutenkin pitävän vaatimattomista sisäänkäynneistä: puodit yllättivät aina suuruudellaan.

Edellä mainituista syistä teimme muutaman kunniakierroksen hotellilla, ennen kuin osuimme parkkiin, mutta sitten auton saikin melkein oven eteen. Huone oli tilava ja siisti, henkilökunta ystävällistä ja ruoka oli hyvää ja sitä oli vähintäänkin riittävästi.

Perjantai-aamuna ajoimme Heikin opastuksella Herningiin. Hieman maaseutu-sightseeingiä tuli tehtyä, kun yhdestä kätketystä risteyksestä ajoin taas ohi, mutta se kierros oli ihan mielenkiintoinen. Herningissä oli helppo ajaa ilmaiseen ja tilavaan parkkiin, toimitsijakortilla pääsi ilmaiseksi sisään ja tilava näyttelyhalli löytyi helposti. Herningin messualue on tosi laaja ja siellä on monta erillistä hallia, mikä teki näyttelystä hajanaisen katsojan kannalta, mutta koirien kannalta se oli ihanteellinen: hallien välissä oli nurmikkoalueita, jonne pääsi tarpeilleen, eikä tarvinnut kulkea pitkin ahtaita käytäviä.

Olin airiskehän laidalla hyvissä ajoin ennen arvostelun alkua. Siellähän sitä oli tuttuja jututettavana, joten yksin ei tarvinnut olla eikä pitkästyä odotellessa. Kuvausolosuhteet olivat heikonlaiset, mutta räpsin mitä räpsin. Pienoinen pettymys oli se, että Keski-Euroopasta ei ollut kuin pari koiraa mutta eipä niitä ollut montaa Ruotsistakaan. Tanskalaisetkaan eivät olleet omaa näyttelyään miehittäneet, ja niiden koirien perusteella, mitä paikalla Tanskasta oli, en ihmettele miksi. Parin norjalaisenkaan taso ei huimannut. Mannermaan koirat piti varmaan poissa tuomarivalinta. Olisin kuitenkin olettanut, että joku keksisi tulla edes esittelemään koiriaan, vaikkei voittoja olisikaan odotettavissa. Kun matkakin oli lyhyt. Vähän samanlainen pettymys kuin englantilaisten puuttuminen Dublinista. Ei taida muut FCI:n voittajatitteleitä arvostaa kuin venäläiset ja suomalaiset…

Kauniita venäläisiä ja suomalaisia (ja virolaisia) sentään riitti. Onnittelut luokkasijoituksista! Kun koiria oli kuitenkin vain se 66 eikä arvosteluja kirjoitettu, oli kehä ohi aika nopeasti. Yksittäisarvostelu oli niin nopeaa, että vaikea siinä olisi ollutkin ehtiä ottamaan kaikista koirista yksilökuva. Luokkasijoituksia tuomari veivasikin sitten senkin edestä. Kukaan, jonka kanssa juttelin, ei keksinyt, mikä oli se *juttu*, jonka perusteella tuomari koirat järjestykseen pisti, mutta varmaan hän itse tiesi. Oman jalostuskoiran puute teki kai sen, etten jaksanut kovin intohimoisesti arvostelua seurata ja minulle oli aika yhdentekevää, mikä oli lopullinen järjestys. Olisi tietysti kiva, että kaverit pärjää, mutta aina ei voi voittaa. Vetskut varsinkin olisin laittanut toiseen järjestykseen, mutta tuomari on tietysti se, joka päättää. Pia ja Clyde sentään saivat luokkavoiton.

Loput päivästä vietin ostoksilla tai tokokehän reunalla. Valitettavasti pari suomalaista oli ehtinyt käydä kehässä – toinen niistä Nina – airisten arvostelun aikana, mutta loput katsoin. Lauantainakin myöhästyin ehkä varttitunnin, enkä nähnyt päivän ensimmäistä suomalaista koirakkoa. Lauantai menikin hyvin tokon ja markkinahallien parissa, en nähnyt yhtäkään näyttelykehää.

Tokon osalta ainoa harmitus (niiden missattujen suomalaissuoritusten lisäksi) oli se, etten ehtinyt olla paikalla enää sunnuntaina katsomassa yksilökisoja. Olisi ollut hienoa olla hurraamassa suomalaiset nelosvoittoon, mutta sainpa seurattua kisaa edes kahtena päivänä.

Sunnuntai-aamuna piti lähteä kotimatkalle ajoissa, sillä kone lähti 13:20. Hieman sydämentykytyksiä oli aiheuttaa navigaattorin kello, jota emme tietystikään olleet siirtänee paikalliseen aikaan ja se näytti perilletuloajaksi tuntia myöhäisempää kuin oikeasti oli. Onneksi Kirsi matkalla oivalsi asian .

Matkan haastavin osuus oli auton tankkaaminen ennen palauttamista. Tankkauskenttä oli ahdas ja auto isompi kuin oma Foordi, emme onnistuneet yksin selvittämään, miten rahalla maksaminen onnistuu ja piti laittaa Kirsi kysymään kassalta, tankin avausmekanismi ehti olla hukassa jonkin aikaa ja pois ajettaessa joku oli tukkinut ajoväylän niin ahtaaksi, että vieraalla isolla vuokra-autolla hirvitti ajaa läpi. Mutta siitäkin siis selvittiin.

Menomatkalla kone oli ollut niin vajaa, että sain istua penkkirivilläni yksin ja jonoja ei pahemmin ollut missään vaiheessa, mutta nyt sain jonottaa check-in luukulle noin miljoonan japanilaisen kanssa, jonottaa turvatarkastuksessa, kahvilassa ja vielä uudessa turvatarkastuksessa lähtöportilla. Kone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta onneksi paikkani oli varauloskäynnin kohdalla, niin oli tilaa hengittää.

Helsinki-Vantaalla piti odottaa laukkuja noin 40 minuuttia, mutta sitten alkoikin olla reissu heitetty. Bussilla lentoparkkiin ja siitä kotiin, minne Erja toi saman tien Renan matkallaan Meilahteen. Kahvikupillisen jälkeen aloin etsiä tokotuloksia netistä ja ehdin parahiksi näkemään suorana lähetyksenä tokon palkintojen jaon isossa kehässä. Ihan tuli tippa linssiin.

Sen pituinen se juhannus.

Päivittelen sivuja ja blogia, kun ehdin ja jaksan, mutta tässä parin illan valvomisen tulokset:

http://glegdale.kuvat.fi/kuvat/Herning+WW+2010/

Rena aloitti valmistelunsa äitienpäivän airiserkkariin jo edeltävänä keskiviikkona - paskassa kierimällä. Koira hävisi metsälenkillä näkyvistä niin pitkäksi aikaa, että ehdin jo kaivata. Kun se sieltä sitten rymisteli esiin risukosta, katselin, että typykkä on molskinut jossain suopoterossa oikein urakalla. Lähempänä sitten totesin, että juu ei, ei ole mutaa, ei . Oli ihan sitä ihteään ja Kulta Kukkanen oli nuohonnut itseään niin perusteellisesti, että kurapaskassa oli paitsi selkä, niin myös kyljet, niska, lavat, kaula, posket ja jopa korvanlehtien sisäpuolet. Kotona jätin Renan kiinni ulos puuhun, kun kävin korjaamassa kylppäristä pois kaiken ylimääräisen ja hakemassa lateksihanskat, muovipussin ja talouspaperirullan. Niiden avulla yritin sitten kaapia enimmät pois ennen pesulle menoa. Siinähän se keskiviikko ilta sitten kuluikin, koiraa, itseä ja kylppäriä pestessä...

Torstaina viimeistelin Arskaa, perjantaina ihmettelin, miten vastikään perusteellisen shampoopesun saanutta airiksen karvaa trimmataan. Jos olisin ottanut Renalta lyhyet osat ajoissa alas, mitään ongelmaa ei olisi ollut, mutta kun valmistelu oli ollut vähän huoletonta, niin lavat ja kaula olivat tosi pahassa vaiheessa. Aikani nyhersin ja otin sitten ohennussakset käteen ja yritin pelastaa mitä pelastettavissa oli. Selkäturkin sai litteäksi sillä, että Rena piti kolme päivää Back On Track -verkkoloimea päällään.

Lauantaipäivä meni palveluskoiratapahtumassa. Olen perinteisesti ollut siellä töissä tai "töissä" ja tämä kerta enempi "töissä". Ehdin hyvin notkua airiskehän laidalla koko arvostelun ajan ja auttaa vähän Katsua koirien esittämisessä ja kampaamisessa. Kannustin tietysti kovasti myös Sälliä ja Arskaa, jotka kannustuksestani huolimatta saivat molemmat EH:n. Kahvin ja ruuan lomassa ehdin myös liimailla laattoja pokaaleihin, noutaa tuloslappuja kehistä ja purkaa palautuvia kehälaatikoita. Eiköhän siinä ollut riittävästi työtä tehtynä ruuan eteen?  Illalla sitten vielä nyhräämistä Renan turkin kanssa. Eka kerta, kun olen koiran ohennussaksilla näyttelyyn viimeistellyt!

Päivän kohokohta osui illalle, kun avasin läppärin ja huomasin, että Rock on käynyt kuvissa ja lausunnot on päivitetty KoiraNettiin: A/A ja 0/0. ROCK-ROCK-ROCK!

Sunnuntai valkeni kylmänä ja kosteana. Jätin Renan vielä kotiin, kun lähdin yhdeksän jälkeen taas Tuomarinkartanon suuntaan. Kehän reunalla teltta pystyyn ja eväät esille ja sitten muiden koiria ihailemaan. Otin kuvia milloin ehdin ja muistin. Seurustelu siinä kärsi, mutta toisaalta oli hyvä "syy" tepastella lämpimikseen edestakaisin. Varsinaisista jännitettävistä kehään pääsi ensimmäisenä Sälli. Tuomari Mavis Lodge oli jakanut ERIä tosi nihkeästi, joten toiveet eivät olleet korkealla kenenkään "oman" koiran kohdalla. Sälli olikin sitten ensimmäinen, jolla oli "kunnia" saada sininen nauha, mutta ei jäänyt viimeiseksi. Sällillä ei ollut "show temperamenttia". Tummia kajaleita inhoavalle "päätuomarille" ei Sällin ilmekään ollut mieluisa.

PU-luokan alkaessa lähdin autoon lämmittelemään, eli ajoin kotiin hakemaan Renan. Ruokatuntia oli vähän lyhennetty, joten ehdin takaisin juuri, kun junnunartut astelivat kehään. Valitettavasti en ehtinyt narttuja paljon katselemaan tai kuvaamaan. Erja esitti Mei lìn nuortenluokassa ja nauhan väri vaihteeksi punainen; tummat kajalit pilasivat koiran ilmeen. Nuorissa ainoastaan Milli sai ERIn ja Mei lìkin sai viikonloppuna lanseeratun "paras luuseri" -arvon  sijoittumalla luokassaan Millin jälkeen toiseksi.

Narttujen valioluokassa oli kahdeksan koiraa, joista vain kolme sai ERIn eikä Rena ollut yksi niistä. Luokan neljänneksi sijoittuvaa koiraa pohtiessaan tuomari tuli Renan luo, katseli sitä edestä ja takaa, tarttui sitten vielä Renan partaan ja käänteli sen päätä puolelta toiselle. Katsoi sitten minuun ja sanoi: " I love her. But she has light eyes!" Mitäpä siinä muuta kuin hymyilemään, että niinpä on. Olin jo varma, että tuomari lähtee etsimään nelostansa vielä muualta jonosta, mutta hän viittoi kuitenkin Renan neljänneksi. Eli toinenkin lakiluuseri . Tästä näyttelystä muistellaan sitten vaan luokkasijoituksia, eikä niitä laatuarvosteluja .

Kehän jälkeen annoin sitten itselleni kertoa, että tuomari inhoaa sekä tummia silmänympäryksiä, että vaaleita silmiä - niistä raskaista kalloista puhumattakaan Nooh, aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta.

Menestyksestä tai sen puutteesta huolimatta päivä oli oikein mukava. Ei sitä pilannut edes kylmä ja kostea keli. Erkkarissa on aina ihan oma tunnelmansa. Tietysti siellä on paljon tuttuja, joita ei välttämättä ole muualla aikoihin tavannut, mutta ehkäpä ihmisten mielialakin on hieman toisenlainen kuin tavallisissa näyttelyissä. Osanotto on tärkeämpää kuin voitto ja menestyminen kiva ylläri. Tuomari oli kyllä varsinainen rautarouva.  81-vuotias jaksoi aivan skarppina arvostella koko pitkän kolean päivän. Näyttelypäivällisellä hän jaksoi vielä ihmetellä sitä, miten hyvällä hengellä kaikki ottivat hänen tuomionsa vastaan. Koirien taso oli hänen mielstään mahdollisesti jopa parempi kuin Englannissa - vaikkei sitä ERIen määrästä heti huomannutkaan...

Olin pitänyt Renan tiukasti hihnasta koko ajan keskiviikosta sunnuntaihin. Ajattelin, että saa olla näyttelyssä ainakin puhdas, jos muuten viimeistelyssä tasoitusta antoikin. Muutaman kerran Rena jo horjui jonkun ihanan linnunpaskakasan äärellä, mutta komensin aina terävästi pysymään jaloillaan ja jatkamaan matkaa. Maanantai-aamuna koitti sitten vapaus ja Rena hyödynsi sitä välittömästi heittäytymällä sammalmättäälle kierimään. Mätäs oli kuitenkin puupinon takana ja pidin mahdollisena, että sellaisessa paikassa voisi olla jonkun muunkin kun rusakon jätöksiä ja huusin Renan pois. Mitään ylimääräistä ei kuitenkaan ollut tarttunut mukaan. Keskellä peltoa annoin sen sitten viimeinkin kieriä oikein sydämensä kyllyydestä - siellä tuskin kukaan pyllistelee housut kintussa. Pellolta tuli läpimärkä onnellinen koira. Kotona leijui Renan kuivauksen jälkeen taas kotoinen mudan tuoksu .

Sälli - Glegdale Setting Me Up

Mei lì ja kauniit kajalit

Monta akkaa yhden Renan kimpussa

On se niin nätti! - saksittunakin...

Renan kuvat on ottanut Erja.

Jotenkin vaan joulunalusviikot ovat kiireisiä, vaikkei ihmeemmin mitään joulua valmistelisikaan. Mut jos pari lahjaa kuitenkin hankkis... siivotakin pitäis... ja sitten on tietenkin MESSARI!

Lauantaina, viikko ennen messaria oli kuitenkin vielä ohjatut tokotreenit (5.12.) Päivän teemana olivat kaukot ja ruutu. Molemmat ovat Renalla aika alkeissa. Kaukojen osalta tosin kuvittelin, että AVO-kaukot ovat Renalla hallussa, mutta häiriön alla oli istumaan nouseminen täydeltä matkalta kuitenkin turhan vaativaa. Osasyy oli varmasti siinä, että olin treenannut Renalla ruoka-aikaan nappulapalkalla usemman kerran istu-seiso-istu ja maahan-seiso-maahan -vaihtoja. Oletusarvo ei ollut oikealle asennolle niin vahva, kuin aikaisemmin. Toisaalta hyvä, koska tämä on Renan todennäköisin virhe ja näin tuli kiinnitettyä huomiota siihen. Tiltun mielestä Rena palkautuu jo siitä, että menen lähemmäs tai luo nostaakseni sen istumaan. Pitäisi saada nousemaan välimatkaa lyhentämättä, ja saada palkattua siitä, että nousee ilman etäisyyden pienentämistä. Täytyy kokeilla joskus ajatuksella.

Ruudussa olen aina käynyt merkkaamassa ruudun aluksi joko koiran kanssa tai ilman ja kannattaa kuulemma alkaa lähettää (tarvittaessa auttaa) koiraa ruutuun ensin aivan vierestä ja sitten vähitellen matkaa kasvattaen, jotta Rena oppii hakemaan ruutua itse.

Sunnuntaina (6.12.) lähdinkin sitten Hyvinkäälle kokeilemaan, miten pärjäisimme Mei lìn kanssa kahdestaan Match Showssa. Erja kävi jättämässä Mei lìn minulle ja lähti sitten sukuloimaan. Typykkä oli ilmoitettu messariin ja Erja olisi toimistossa töissä koko viikonlopun, joten meidän pitäisi siellälkin pärjätä kahdestaan.

Mätsärikeikka sujui ihan hyvin. Ei me mitään muuta saatu kuin yksi punainen nauha, mutta Mei lìn mieliala pysyi hyvänä ja se liikkui kehässä hyvin ja antoi esittää itsensä hienosti. Mielialan nostatuksessa tosin oli suunnatonta apua hiekan värisestä partisuroksesta, jonka Mei lì mitä ilmeisemmin kuvitteli olevan poikaystävänsä Rolle.

Keskiviikkona tuli Millolasta uutisia, että Mei lìn juoksu oli alkanut. Samana iltana siskonsa Salsa tuli viimeistelytrimmiin, vaikka oli vielä vähän epävarmaa, pääsisikö Salsa lainkaan näyttelyyn.

Perjantaina suoritin koirien vaihdon, eli kävin Millolassa vaihtamassa Rantin Mei lìhin. Vähän jännitti, miten äidinkulta Mei lì pärjää "yksin" maailmalla koko viikonlopun. Meimei päätti kuitenkin olla myös Rena-äidin tyttö ja koko viikonloppu sujui sen suhteen hienosti. Tytsy viihtyi hyvin, söi, nukkui, pissasi ja kakkasi  ja ulkoili kauniisti hihnassa. Juoksu oli kyllä laittanut pienen tytön päätä pyörälle ja tämä näkyi erityisesti messukeskuksessa - Mei lì ei pitänyt melusta ja tungoksesta lainkaan.

Lauantaina tuomari oli tosi nopea, joten pieni paniikinpoikanen pääsi iskemään, kun kampailin Mei lìtä vähän matkan päässä kehästä ahtaalla häkkialueella. Sinne ei nähnyt kehän tapahtumia kovin hyvin (ja unohdin sitäpaitsi mm. sen, että PU-kehäkin on ennen narttuja ), joten otin koiran aivan liian aikaisin alas pöydältä. Se jaksoi ensi alkuun vähän innostua muista koirista, mutta kun pääsimme viimein kehään, Mei lì ei innostunut enää mistään. Se antoi hienosti esittää itsensä ja liikkui kauniisti - mutta häntä tiukasti pepun suojana. Sieltä sitten kaivelin sen esiin kädet veressä, kun pysähdyimme seisomaan . Häntä pysyi kyllä pystyssä, kun sen oli siihen nostanut, mutta liikkeesä - ei millään! Osasin olla ihan kiitollinen EH:sta. Salsa ja Maija olivat onneksi ehtineet paikalla, vaikka ehdin jo olla huolissani ja edelleen onneksi Salsa sentään sai ERIn ja sijoittui junnunarttujen kolmanneksi.

En jaksanut uskoa siihen, että sunnuntai toisi mukanaan mitään ihmeellistä mielialan nousua, vaikka aamulenkillä reippaita oltiinkin, joten jätin Mei lìn suosiolla kotiin - turha kiertää kehää, jos ei se häntä nouse. Salsa puolestaan pääsi paikalle, vaikka se pitkään oli epävarmaa. Likainen kehämatto kuitenkin ällötti Salsaa ja muutenkin taisi ahtaus ja melu käydä tytön voimille, sillä Salsankin häntä  vaivoin nousi selkälinjan yläpuolelle. Tosin Salsa heilutti häntäänsä aina tuomarin kohdalle tullessaan, mutta herra Cochetti ei ollut tästä riittävän imarreltu, vaan tyrkkäsi Maijalle käteen sinisen nauhan. Yleinen arvostelutaso huomioon ottaen tuomio oli (ja on edellenkin!) mielestäni kohtuuton.  Ilmeisesti Salsa oli tyypiltäänkin mr Cochettille vieras. Olin erinomaisen tyytyväinen siinä vaiheessa siitä, että Mei lì oli kotona Renan kanssa! Jos olisin saanut omalle koiralleni kehässä H:n olisin päässyt siitä yli huomattavasti nopeammin, mutta nyt jäi todella paha mieli todella pitkäksi aikaa Maijan ja Salsan puolesta. Mutta näyttelytouhuhan on tätä.

Airisten arvostelu oli aamulla ja iltapäivällä minulla oli vielä koppivuoro eli päivystin airisyhdistyksen infokopissa. Kello oli melkein neljä, ennen kuin ehdin takaisin kotiin. Tytöt olivat olleet kiltisti ja kävelylenkin jälkeen lähdimme hakemaan Rantia kotiin. Mitään suurempaa hulabaloota ei syntynyt, kun blondit tapasivat punapäät jälleen: Manta oli niin pettynyt siitä, ettei Erja vieläkään tullut kotiin, ettei viitsinyt edes komentaa nuoria naisia. Ranti oli ainoa touhottaja kutsuessaan Mei lìtä ja Renaa leikkiin - Mei lì oli tästä huomiosta hämillään ja Rena päätyi komentamaan Rantia, mitä tapahtuu kuitenkin aika harvoin.

Keskiviikkona lähdimme pakkasesta huolimatta treenaamaan tokoa Erikan ja Riemun kanssa. Tapasimme Anttilan parkkisella ja treenasimme koiria vuorotellen toisen ollessa autossa lämpimässä ja tuulensuojassa. Teimme seuraamista, ruutua ja vauhdista maahanmenoa - pakkassäähän sopivaa ajanvietettä. Seuraamisessa on edelleen se tiiviys hakusessa. Pyrin nyt merkkaamaan kehumalla ja palkaamalla oikean paikan. Väljyyttä tulee nopeasti muutaman metrin seuraamisen jälkeen, joten on taas palattu aika lähelle lähtöruutua: palkkaa muutaman askeleen seuraamisen jälkeen.

Ruutua teimme ensin Tiltun ohjeen mukaan ilman etukäteismerkkausta läheltä. Sen jälkeen (kun ei enää kolmannella irronnut) tehtiin myös niin, että kävin merkkaamassa taputtamalla ja niin, että jätettiin yhdessä lelu ja lähetin pitkästä matkasta. Loppulämpimät otin sillä, kun treenasimme juoksusta maahanmenoa, etuperi, takaperin, sivuttain...

Kun pääsimme takaisin kotiin, totesin, että Renankin juoksu on alkanut.

Viikonloppu meni ohi aivan liian nopeasti, niin kuin aina.

Lauantaina tartuin härkää sarvista - tai Rantia karvoista - ja hurautin koneella karvat pois. "Hurauttaa" on hieman liian optimistinen ilmaisu; Rantin trimmaus koneellakin kesti melkein kaksi tuntia. Oster A5:kään ei uppoa airiksen turkkiin kovin syvälle kerrallaan. Homma helpottunee, kun karva ajelun myötä ohenee ja pehmenee. Vedin koko koiran kymppiterällä, kun en muuten saanut mielestäni siistiä. Kylkiä kun piti paikoin ajaa aivan karvattomaksikin, että sain ihottuma-alueet hoidettua.

Pistelevien karvanpätkien määrä on kestämätön konetrimmaukse jälkeen. Kävimme Rantin kanssa yhdessä suihkussa, kun homma oli ohi. Periaatteessa koira kai pitäisi pestä ennen leikkausta, mutta arvostan enemmin sitä, että saan irtokarvat pois koirasta(kin). Tämä oli eka kerta, kun konetin koko koiran ja näin hieno siitä tuli:

Mei lì ja Erja olivat taas matkalla, tällä kertaa Riikassa. Lauantaina oli peräti kaksi näyttelyä, kansainvälinen sekä terrierierkkari. Trimmaustouhujen keskelle sain viestin, että junnuserti kv-näyttelystä on plakkarissa. Illalla uutiset sitten täydentyivät: Mei lí oli ryhmänäyttelyssä ROP ja kolmas Latvian junnuserti sekä sitä myöten sekä Latvian, Liettuan että Viron junirivalionarvo hankittuna! Hienosti tehty molemmat: Mei lì 13 kk sekä trimmaaja-handleri Erja!

Rena ei päässyt suihkuun vaikka olisi kovasti halunnut, joten korvaukseksi vein sen metsälenkille, jonka päätteeksi treenasimme hieman noutoa parkkipaikalla, vähän kaikkia osa-alueita.

Sunnuntaina meillä oli kaksi kisaa Purinalla, hyppy- sekä agilityrata. Sunnuntai-iltapäivät eivät ole parhaita starttiaikoja minulle, en oikein saa kisoihin lähtemisen meininkiä. Nytkin tajusin vähän yllättäen, että pitäisi jo olla tekemässä lähtöä, jos aikoo ajoissa ehtiä. Tavarat olivat lähestulkoon valmiina, joten ei muuta kuin vaatteet vaihtoon ja menoksi. Purinan pihalle parkkeerattuani sitten oivalsin, että kilpailukirja ja rokotustodistukset olivat kotona työpöydällä.

Siis takaisin kotiin, paperit matkaan ja jälleen Purinalle. Onneksi matka ei ole tuon pidempi, mutta kyllä siihen yli 10 minuuttia suuntaansa kuluu. Kilpailut olivat ennemmin etuajassa, kuin myöhässä, joten lämmittelin Renaa sisällä hallissa, kun aikaa ilmoitettuun rataantutustumiseen oli vain n. 15 minuuttia, kun viimein ilmoittauduin kisaan. Ehdimme onneksi rataantutustumisen jälkeen tehdä pienen kierroksen ulkona ja lämmitellä hallin päässä matalilla hypyillä ennen omaa vuoroa.

Rena ei ollut radalle lähdettäessä parhaimmillaan. En tiedä sitten oliko syynä pari koiraa, jotka rähähtivät sille, kun liikuimme hallissa edestakaisin vai olivatko esteet vaan väärän väriset... Jouduin lähdössäkin torumaan sitä kerran, kun se nousi omia aikojaan, mutta sen jälkeen Rena pysyi paikallaan - vaikka korvat olivatkin rusetilla. Alku oli hyppy, rengas, hyppy, kääntö oikealle putken kauempaan päähän, hyppy ja kepit, joille lähestyminen oli  suorassa tai avoimessa kulmassa riippuen hypyn suunnasta. Putkesta hypylle oli pidempi matka kuin hypystä kepeille, joten vauhtiakin oli. Olin ehtinyt ajatella, että sisäänmeno kepeille ei ole maailman helpoin, mutta en pitänyt sitä myöskään erityisen vaikeana. Jotenkin sain kuitenkin Renan hämääntymään ja se kiepsahti jaloissani ympäri ja jouduin ohjaamaan sen kepeille uudelleen. Rena aloitti oikein, mutta ohitti toisen välin. Palautin sen oikeaan väliin ja sen jälkeen keppien suorittaminen olikin sitten lähestulkoon mahdotonta.  Rena oli tulossa ulos lähes joka välistä ja jouduin palauttamaan sen oikeaan kohtaan kai kolme kertaa. Vaadin sen suorittamaan joka välin ihan periaatteesta.

Kun sitten viimein sain Renan oikeasta välistä ulos, päätin "varmuuden vuoksi" ohittaa seuraavan aidan eli varmistaa hylyn. Hylky tuli tosin ihan omia aikojaankin, kun minun piti saada Rena u-putken kauempaan päähän, mutta käänsin sille selkäni, jolloin se mitä ilmeisesti tulkitsi ohjaukseni persjätöksi ja sukelsi selkäni takaa putken väärään päähän. Mainittuja ongelmia lukuunottamatta rata meni hyvin ja sain loppuradalla tehtyä aivan luontevan takaaleikkauksen kohtaan, johon olin alunperin suunnitellut valssia. Siis ihan hyvä rata - jos ei ota huomioon mahdottomia keppejä ja yhtä tahallista ja yhtä tahatonta hyllyä .

Jäähdyttely- ja lämmittelylenkeillä mietiskelin keppiongelmaa. Rena teki kepit hienosti harjoitteluesteillä ennen kisaa ja myöskin heti sen jälkeen. Olin vähintäinkin ulalla siitä, mitä radalla tapahtui. Mietin, että minun täytyy osata ottaa kepit rennosti agilityradalla ja jotta se onnistuisi, päätin, että keppejä en tällä kertaa korjaa, menivät ne miten tahansa. Toinen missio oli tietysti suorittaa kaikki kontaktit oikein.

Toiselle radalle lähdettäessä Rena oli paljon paremmassa vireessä, vaikka jäikin istumaan korvat niskassa, kun käskin sen pysymään paikallaan. Oli kuitenkin ensimmäinen kerta aikoihin, kun ei yrittänytkään liikkua ennen käskyä! Minäkin maltoin pysähtyä ja antaa ensin suullisen luvan ennen kuin liikuin itse. Mutta sitten kai luulin, että minulla on jostain syystä kiire ja käänsin selkäni Renalle ja pinkaisin liikkeelle, jolloin Renallekin tuli kiire ja ensimmäinen rima tippui.

Alku oli lähes sama kuin hyppyradalla, mutta nyt putkesta mentiin puomille. Se sujui hyvin. Puomin jälkeen hyppy, käännös vasempaan, hyppy ja putki. Jos putkea edeltävän hypyn olisi hypännyt suoraan, suunta olisi osoittanut putken puoleen väliin, mutta kun tulosuunta oli mikä oli, niin koiran nenä osoitti suoraan putken väärään päähän. Ja koska Rena on vaihteeksi suht vauhdikas ja estehakuinen, niin ei ihan riittänyt, että minä vain olin putken oikean pään puolella. Kumma juttu!

Osasin kuitenkin taas jatkaa sujuvasti matkaa ja loppurata oli hieno. Aan sekä keinun kontaktit olivat hyvät, välistä veto ja kepit sujuivat hienosti, mutta kaikkein ylpein olen loppusuorasta: keppien jälkeen oli vielä muuri ja kaksi hyppyä. Muurilla olin vielä Renan kanssa melkein tasoissa, mutta jäin jatkossa jälkeen, kun Rena irtosi loppusuoralle ja maaliin. Odotin koko ajan, että se kääntyy kysymään lupaa, mutta mitä vielä! - yhtään ei odotellut kuin vasta maalin jälkeen. Hihkuin koiralle kehuja siihen malliin, että joku saattoi luulla, etten ymmärtänyt meidän tehneen hylkyä .

Päivän saldona siis kaksi hylkyä. Jotain toivoa minulla kai vielä on, koska nyt osasin kummallakin radalla etukäteen pongata ongelmakohdat (tai ainakin osan niistä) - ehkä joku kerta osan vielä tehdäkin asialle jotain! Janitan opit eivät siis ole menneet ihan hukkaan...

Päivän tuloksen tekijä oli taas Mei lì. Jälleen junnuserti ja PN2 Riikan toisessa KV-näyttelyssä. Nyt on Mei línkin reissut vähäksi aikaa reissattu. Tervetuloa kotiin, Balttian valloittaja!  

Pidin pienen syysloman minäkin 16. - 19.10. Perjantaina 16. päivä pakkasin koirat ja tavaraa autoon ja ajoin Millolaan. Ranti jätettiin sinne Karin ja Mantan kaveriksi ja me Erjan ja typyköiden kanssa lähdettiin suunnistamaan kohti Länsiterminaalia: Balttianvalloitusyritykset jatkukoon!

Menimme yli 14:30 lautalla. Laiva oli perillä Tallinnassa pahimpaan perjantain ruuhka-aikaan ja kestikin tovin päästä pois paitsi laivasta niin myös satamasta. Onneksi aikataulu ei ollut kireällä. Tallinnan reunamilla pysähdyimme syömään ja kiertelemään Tartontien varrella olevassa ostoskeskuksessa.  Pimeyshän siinä ehti yllättää, ennen kuin saimme jatkettua matkaa.

Ajo-ohjeita kyselimme Heikki "Giganttimies" Silvennoiselta taas kerran . Sitä Erja ei tosin hoksannut, että navigaattorikin kyseli jotakin - tai lähinnä mitä navigaattori kysyi - ja taisi tulla vastatuksi kysymykseen "vältetäänkö hiekkateitä?" väärin . Nimittäin Latvian rajaa lähestyessämme ihmettelimme paitsi ennestään tuntematonta rajanylityspaikkaa niin myös alati kapenevaa tietä. Latvian rajan ylitettyämme löysimme itsemme kuoppaiselta ja kapealta hiekkatieltä. Valon pilkahdustakaan ei näkynyt missään ja muu ei auttanut, kuin seurata Heikin ohjeita . Onneksi ei auto simahtanut korpeen eikä muutakana onnettomuutta tapahtunut metsäteillä vaan pääsimme pikkuhiljaa paremmille teille ja Valmiera-viittojen opastukseen. Ilmeisesti metsäreittimme oikaisi melkoisesti, sillä se lienee todellakin nopein reitti Tallinnasta Valmieraan, mutta en voi suositella - ainakaan pimeällä!

Valmierassa yövyimme oikein viihtyisässä hotellissa. Huone oli tilava, kylppäri oli tilava, aamiainen erinomainen. Huoneen hintaan kuului aamiainen, mutta piti valita, halusiko "ruotsalaisen aamiaispöydän" vai pannukakkuaamiaisen. Me valitsimme "ruotsalaisen", joten ei tarkempaa havaintoa, mitä pannukakkuaamiainen olisi pitänyt sisällään, kun se oli katettu aivan toiseen saliin! (Hotellin nimestä minulla ei ole mitään muistikuvaa - kysykää Erjalta, jos kiinnostaa...)

Airikset olivat kehässä ensimmäisenä rotuna kymmeneltä. Näyttelypaikalle oli hotellilta pari kilometriä, joten ei tarvinnut nousta aamuyöstä, vaikka halusimmekin olla paikalla ajoissa. Ajoissa olimmekin, vaikka jouduimme mutkittelemaan sivukaduilla kun näyttelypaikalle vievä pääkatu oli tietyön alla monen korttelin pituudelta. Näyttelypaikkana oli melko uudelta vaikuttava palloiluhalli, oikein miellyttävä paikka. Heti aamusta sai auton hyvin parkkiin ja hallissa oli vielä väljää. Poppi soi niin, että korviin koski, mutta senkin sai hiljemmalle, kun Erja kävi pyytämässä.

Kun olimme hakeneet myös koirat sisälle, treenasi Erja Mei lìn liikuttamista. Ensimmäiset kymmenen minuuttia Mei lì kuvitteli olevansa ilmeisesti vinttikoirien ratakilpailussa, mutta varttitunnin jälkeen se liikkui jo niin kuin koirat näyttelykehässä liikkuvat. Onneksi oli aikaa ja tilaa treenata . Mei lì esiintyi ja liikkui hienosti myös kehässä ja pokkasi junnusertin ja junnu-ROPin. Renakin esiintyi ihan ok ja pokkasi ROPin ja sertin, kun muita airiksia ei paikalla ollut . Latvian muotovalion arvo irtosi siis tällä toisella yrittämällä.

Erja ja Mei lì valmistautumassa kehään

Meillä oli edessä pitkä matka Siauliaihin, joten emme jääneet ryhmäkehiin varsinkin, kun parasta junioria ei edes valittu - en olisi voinut harjoitella Mei lìn esittämistä ryhmäkehässä. Pakkasimme ensimmäisiä tavaroita ja koiria autoon, kun totesin, ettei lopakkoani löydy mistään. Kiiruhdin takaisin sisälle etsimään sitä häkkien luota, mutta turhaan. Olin tarvinnut rahaa ainoastaan kahvilassa käydessäni ja Erja lähti kyselemään lompakon perään sillä aikaa, kun minä tutkin vielä häkit ja penkinaluset tiheällä kammalla. Olin unohtanut jo puhelimen kotiin ja oli vähän orpo olo ilman puhelinta ja lompakkoa - passi oli vielä tallella tositaiseksi!

Minun ihmetellessäni leirissämme, Erja oli löytänyt englantia taitavaa henkilökuntaa, joka kuulutti rahapussini perään, sekä rahapussini - kahviosta. Loppu hyvin kaikki hyvin. Vähän nauratti tosin se, kuinka tarkkaan olimme miettineet lompakon kätkemisoperaatiota sille hetkelle, kun olimme molemmat kehässä .

Näyttelypaikalla oli näkynyt jo paikallisten autoja lunta katolla, joten osasimme odottaa, että räntää sataisi jossain vaiheessa matkaa. Niin kuin satoikin. Sade alkoi aika pian Valmierasta lähdön jälkeen ja sitä riitti Riiaan asti. Onneksi Erjan autossa oli talvirenkaat, joten ei haitannut lumi tai räntä matkantekoa.

Riian liepeillä pysähdyimme taas ostarikierrokselle ja syömään. Löysimme aivan i-ha-naa kiinalaista ruokaa. NAM! Evääksi löytyi uunituoreita balttialaisia piirakoita ja Lucky Dog -siideriä (mm.). Jostain syystä Heikki opasti meidät ajamaan Riian läpi, mutta nyt lauantaina etelään ajettaessa kokemus ei ollut lainkaan niin karmea kuin kaksi vuotta sitten perjantai-iltana matkalla länteen...

Heikki tunsi taas reitin ja ohjasi meidät päivän hämärtyessä suoraan hotellin pihaan. Tämäkin oli mukava hotelli, edelleen riittävän tilava huone ja isohko hyvätasoinen kylppäri. Aamiaisen sai lisähintaan, mutta huoneen hinta koira- ja aamiaismaksuineenkin pysyi kohtuullisena. Iltapalaksi nautimme maukkaita piirakoita ja kuohuviiniä sekä seuraavan päivän varalle Lucky Dogit.

En tiedä sitten johtuiko ruttuisesta tölkistä, mutta onnekkuutta ei ihmeemmin sunnuntaille saatu... Rena ja Mei lì rentoutuivat iltapaininen merkeissä:

Aamulenkillä yritimme nostaa paikallista rahaa vastapäätä olevan kaupan seinässä olevasta automaatista, mutta se ei suostunut meille rahaa antamaan, joten päätimme pärjätä ilman. Näyttelypaikka oli taas urheiluhalli, tällä kertaa paljon nuhruisempi. Tiet olivat ahtaat, parkkipaikka oli ahdas, kulkuväylät olivat ahtaat ja portaita oli myös sisällä. Tällä kertaa näyttelyyn oli ilmoitettu myös kaksi muuta airista; junioriuros ja avoimen luokan narttu Rose Stella Auksinè Svaja. Koiran kasvattaja harjoitteli liikuttamista kehässä ennen arvostelun alkua ja totesin, että kilpakumppanilla on niin hyvä takaosa ja upeat takaliikkeet, että se voittaa Renan jo pelkästään niillä. Laadukas narttu se oli muutenkin, joillekin ehkä liian kevyt rungoltaan mutta aivan mahtavassa lihaskunnossa ja koska perässä sekä etuosassa oli leveyttä, ei rungon olemattomuutta juuri edes huomannut. Junnu-uros oli puolestaan vaatimaton, sanoisiko vanhanaikainen.

Ennen meidän arvostelua kehässä oli kolme ridgebackiä ja tuomari arvosteli niitä ikuisuuden. Koirien suuhun hän ei uskaltanut koskea vaan pyysi omistajaa näyttämään, mikä sekään ei kaikilta onnistunut. Airisuroksenkin arvostelu kesti kauan eikä aavistustakaan, mitä se sai, ei kuitenkaan erinomaista. Mei lì oli hieman temppuillut omiaan ennen kehää, mutta kehässä se esiintyi hienosti ja seisoi upeasti. Ja arvostelu kesti. Ja kesti. Ja... Erja pyöräytti Mei lìtä muutaman kerran ympäri, jottei se ihan puutuisi, mutta pimu jaksoi seisoa uskomattoman hiemnosti. Seuraavaksi oli avoin luokka, jonka arvostelu sujui jo hieman nopeammin.

Rena kiersi kehän omalla vuorollaan. Tuomarin tullessa tutkimaan, Rena käänsi aavistuksen päätään, jolloin tuomari perääntyi ja viittoi minua näyttämään hampaat - ei puhunut sanaakaan, mitään kieltä. Kun Renan arvostelu oli ohi, kutsuttiin kehään sen seuraksi avo-narttu - Mei lìtä ei kelpuutettu PN-kehään. Tuomari laittoi Auksinè Svaja -nartun voittamaan ja muistin onnitella hymyillen, kun olin siihen etukäteen varautunut . Renalle riitti Liettuan valionarvoon saamansa luokkaserti, joten siksikin oli varaa onnitella .

Ihmettelimme Mei lìn tulosta - eri ilman juniorisertiä. Arvostelu oli liettuaksi, joten siitä ei ollut juuri iloa. Erja on jo aikaisemmilla retkillään tehnyt tuttavuutta Auksinè Svaja -kasvattajan kanssa ja keksimme kysyä häneltä, mitä koiriemme arvostelulapuissa mahtaa lukea. Selvisi, että loputtoman pitkän tuumailunsa tuloksena tuomari oli keksinyt listan mitä omituisempia virheitä Mei lìstä, tulkkimmekin pyöritteli päätään ihmeissään. Jäi vähän huono maku tuomarin asiantuntemuksesta. Mei lì on kehittynyt tosi paljon parin viime kuukauden aikana. Se on tehnyt itselleen takakulmauksia ja näyttävää takaosaa - senkin takia tuntui tylsälle, että tuomari ei ymmärtänyt, miten hienoa koiraa sai arvostalla. Mutta onneksi Mei lìllä on jo Liettuan junnuserti, joten ei tarvinnut siitä katkeroitua .

Pakkasimme tavaramme ja olimme tyytyväisiä, että pankkiautomaatti ei antanut aamulla rahaa. Seuraavat kahvitkin päätettiin juoda vasta Latviassa!

Siellä kahvilassa Latviassa koin melkoisen yllätyksen, kun vedin tuolia pöydän alta: tuolilla makasi kissa! Loikkasin ensin säikähdyksestä puoli metriä takavasemmalle ennen kuin aloin hekottamaan. Kissa sai jäädä tuolilleen - se oli lähinna takkaa - ja minä istuin viereiselle tuolille.

Loppumatka meni kommelluksitta. Mitä nyt ajelin keskellä yötä kesärenkailla lumista moottoritietä kotiin Millolasta . Onneksi lunta ei ollut kuin Lohjanharjun ja kakkostien liittymän välisellä matkalla. Loppumatka oli suolattu ja lämpötilakin plussan puolella. Omaan sänkyyn oli ihana päässä vaikka ei niissä hotellivuoteissakaan mitään valittamista ollut.

Loman jälkeen työt haittaavat taas harrastuksia siinä määrin, ettei edes kirjoittamaan ehdi .

Menköön edellinen viikko vain sillä toteamuksella, että kiirettä piti, kun valmistauduimme Ruotsin matkaan. Pidin perjantaina ja maanantaina viimeiset kesälomapäiväni. Perjantaina aamupäivällä viimeistelin Renan trimmiä ja hieno tuli, vaikka itse sanonkin . Ransun trimmin viimeistelin jo torstaina. Tuija oli itse tehnyt tosi hyvät pohjat, joten minun ei tarvinnut muuta kuin "hienostella".

Iltapäivällä suunnistettiin Turkua kohti, kun ensin olin hakenut Tuijan ja Ransun kyytiin ja sen jälkeen pudottanut Rantin Hölsöille Virkkalaan. Ranti jäi sinne mielellään ja Ransu ja Renakin pääsivät juoksentelemaan hetkeksi, ennen kuin joutuivat taas autoon istuksimaan. Aikataulu piti hyvin ja ehdimme vielä jaloittelemaan Linnnanpuistossakin ennen laivaan ajoa.

Menomatkalla hyttimme oli laivan alimmalla kannella, mikä ei ollut yhtään hassumpi paikka lopulta. Moottorin tasainen jyminä peitti muut äänet - jos niitä olikaan. Joko laivalla oli tosi rauhallista väkeä tai sitten nukuin tosi hyvin . Rena ja Ransu olivat myös erinomaisia matkustajia eivätkä noteeranneet edes henkilökunnan antamaa aamuherätystä millään lailla, vaikka hytin ovea raotettiin.

Ensimmäinen kohteemme oli Nyköpingin kansallinen näyttely. Navigaattori olisi vienyt meidät ensin takaisin Suomeen, mutta kun tiesin oikean tien ja suunnan selvisimme hyvin ensimmäiselle levähdyspaikalle, jolla koirat pääsivät tarpeilleen ja saimme navigaattoriin oikean osoitteen.

Aikataulu oli meille hyvä - ehdimme mukavasti paikalle, mutta emme joutuneet odottamaan tolkuttomia aikoja. Ilma oli aurinkoinen, mutta ei aivan älyttömän kuuma. Teltan pystytimme harjoituksen vuoksi. (Harjoitus osoittautui sunnuntaina tarpeelliseksi.)

Näyttelyyn oli ilmoitettu 7 airista: junnu uros, Ransu avoimessa, nuo narttu, toinen avo narttu Renan lisäksi sekä kaksi valioluokan narttua. Kaikki saivat erin nuorta narttua lukuunottamatta. Junnu-uros (Lovestorm's On Loan) voitti urokset, Ransu oli PU2. Avoimissa nartuissa tuomari (Cindy Pettersson) sijoitti Renan ekaksi. Valionartuissa ykkönen oli Sandale Move Along Please. Narttujen lopullinen järjestys oli Sandale Move Along Please, Rena, Klofkulla's, Hard Luck Woman, Copperstone Lr Triss Angel. Renalle SERT ja SE MVA-arvo. Uros oli ROP.

En ehtinyt hirveän tarkkaan katselemaan muita koiria, kun esitin sekä Ransun että Renan, mutta sen mitä ehdin, olivat voittaneet uros ja narttu sen näköisiä, että pystyy sanomaan jotta ei onneksi huonoille hävitty. Kun kävin onnittelemassa uroksen omistajaa, sain ilokseni kuulla, että kumpikaan koirista ei ollut tulossa sunnuntain näyttelyyn .

Olin  varannut meille huoneen Oxelösundista, aivan Nyköpingin lähettyviltä. Sinne piti voida kirjoittautua sisään jo kahdentoista jälkeen, joten emme jäänyt paistattelemaan iltaan asti, vaan lähdimme puolen päivän jälkeen etsimään majapaikkaa. Osoite löytyi helposti, mutta meitä odotti yllätys: paikan pitäjä kertoi, että on siirtänyt varauksemme toiseen hotelliin . Syy tähän ei selvinnyt, mutta tyrmistykseni nähtyään hän vakuutteli moneen kertaan, että hotelli on todella miellyttävä ja aivan risteyksen vastakkaisella puolella, eikä meidän tarvitsisi maksaa enempää, kuin mitä mainittuun (edulliseen!) paikkaan oli varattaessa sovittu. Syystä viis, meille oli tästä vaihdosta etua: vanhan poliisiaseman sijaan yövyimme viihtyisässä Best Western -hotellissa melko kohtuullisen 650 kruunun hintaan! Ainoa takaisku oli, että huoneeseen pääsi vasta kolmelta, mutta tulipa ulkoilutettua koirat kunnolla ja tutustutta Oxelösundiin!

Sunnuntaina meillä oli taas kohtuullisen aikainen herätys. Kehä Norrköpingissä alkoi 9:00 ja matkaa oli kuutisenkymmentä(?) kilometriä. Pysyimme taas hyvin aikataulussa. Perillä sää oli puolipilvinen, mutta sateeton, tuuli oli kuitenkin kova. Onneksi Tuija oli ostanut edellisenä iltana kauppareissullamme vasaran, jolla saimme juntattua telttakankaan maahan kiinni ennen kuin yritimmekään nostaa sitä ylös. Hyvin maahan hakattuna teltta pysyikin sitten paikallaan kovista tuulenpuuskista huolimatta.

Näyttelyyn oli ilmoitettu kaikki samat koirat kuin lauantaina lauantain ROP-ja VSP-koiria lukuunottamatta. Lisänä oli yksi junnu-uros, sekä valioluokan uros Pinto L'Ombra Del Gigante. Junnu-uros oli melko vaatimaton, tuomari palkitsi sen kuitenkin HP:llä. Kun kehäsihteeri oli heilauttanut Ransulle CK-korttia (nauhoja ei täällä jaettu), tiesin, että Ransukin lähtisi kotiin Ruotsin valiona. PU-kehässä tiirailin valiourosta ja mielestäni Ransun piti se voittaa. Onneksi tuomari (Otto Krcal) oli samaa mieltä!

Nartuissa nuorten luokan koira jäi taas ilman CK:ta. AVO-narttu sai puolestaa jälleen CK:n. On kai aika julkinen salaisuus, että Rena esiintyy pienen kehän ulkopuolisen avustuksen turvin. Nyt vain kävi niin, että Renan avustaja oli kampaamassa koiraansa ROP-kehään . Koska kehän ulkopuolella ei ollut hiirtä, jouduin kaivamaan toisen hiiren taskustani ja käyttämään sitä apuna, jotta sain Renan edes seisomaan kunnolla. Kun hiiri oli takaisin taskussani, Rena alkoi tietenkin esittämään erinäisiä vaateita sen suhteen . Esiintyminen ei ollut erityisen loistokasta, mutta selvisimme kutakuinkin kunnialla. Onneksi Rena liikkui todella hyvin, niin kuin oli liikkunut jo lauantaina. Sillä on ollut tapana näyttelyhihnassa lyhentää askeltaan, mutta nyt annoin sen mennä löysällä hihnalla ja oma käsi alhaalla ja typyhän pinkaisi suorastaan maatavoittavaan raviin. Alla oli siisti lyhyt nurmikko, mikä on omiaan parantamaan liikkeitä.

Kun sen verran annoimme tasoitusta, että esiinnyimme Ruotsin näyttelysääntöjen mukaan ilman ulkopuolista avustusta, meni kilpailu toisen valionartun kanssa vähän tiukoille - se oli opetettu esiintymään hienosti. Narttu antoi itsestään kuitenkin hieman hermostuneen vaikutelman kuolaamalla näyttelypaikalla vuolaasti (molempina päivinä), joten tuomari antoi sen ratkaista - piti puheittensa mukaan suuresti molemmista nartuista. Viimeinen CACIB oli siten tosiasia . ROP-kehässä en olisi arponut yhtään upeasti esiintyvän Ransun ja vähän touhottavan Renan välillä, eikä arponut tuomarikaan. Ransu oli voittonsa ansainnut.

Kasasimme leirin iltapäivällä ennen sateiden alkua, kävimme ilmoittamassa, ettei Ransu tule ryhmäkehään ja lähdimme luovimaan takaisin kohti Tukholmaa. Aikaa oli, joten seikkailimme vähän sillä sun täällä, koirat pääsivät tekemään kävelyjä Ruotsin maaseudulle ja me Tuijankin kanssa näimme jotain muutakin kuin moottoritietä.

Koska Ransu ja Rena olivat osoittautuneet erinomaisiksi ja luotettaviksi matkakumppaneiksi, uskalsimme jättää ne laivalla kaksistaan hyttiin - tällä kertaa ylimmälle hyttikannelle - kun lähdimme syömään ja kumoamaan lasilliset shampanjaa. Erittäin ansaitut sellaiset!

Matka meni erinomaisesti, ja parit CACIBit ja Ruotsi sertit pitivät väsymyksenkin poissa . Ainoa "takaisku" oli se, kun maanantai-aamuna Turun Linnanpuistossa kastuimme kaikki totaalisesti aivan h--tin rankassa sadekuurossa. Mutta mitäpä tuosta - ei haitannut enää... Hölsöllä Ransu ja Rena saivat taas juosta ja purkaa puhtiaan, ennen kuin Ranti lunastettiin ulos. Ranti oli ollut taas aivan IHANA.  Ja selvästi Rantillakin oli ollut aivan ihanaa, eikä sillä ollut mitään kiirettä pois.

Erinomainen reissu ja parasta siinä tietysti oli, ettei tarvitse mennä takaisin - ainakaan samoissa merkeissä. Jos jotain takaiskuja pitää listata, niin se oli harmillista, että unohdin kameran kotiin. Olisi ollut mukava saada kuvallisia matkamuistoja. Korvaukseksi ylläpidin Renan trimmiä vielä viikolla ja loppuviikosta pidettiin parikin kuvaussessiota, joista eräs kuva tässä:

FI&EE&SE MVA, BaltJV-06,JV-06 Rena, vahvistusta vaille C.I.B

 Viimein on aikaa yrittää saada melkein pari viikkoa bloggausta kiinni. Eli varoitus: tulossa joko kieliopeista piittaamatonta tajunnanvirtaa tai pelkkää luettelointia...

Keskiviikkona 24.6. jätimme Renan kanssa treenit väliin, koska Rena pääsi hierojalle. Viimeisestä käynnistä oli vuosi ja lihakset olivat "taas" jumissa. Timo oli tosin sitä mieltä, että jumitus johtui todennäköisesti siitä, että Rena oli joutunut tekemään lihaksensa uudelleen kuivuttuaan pentujen aikana. Joka tapauksessa kaikki jumit aukenivat helposti yhdellä hieronnalla, eikä sen puoleen ole tarvetta uuteen käyntiin lähiaikoina. Torstaina oli sitten trimmauspäivä, joten Renalla oli varsinainen hemmotteluviikko (Rena ei ehkä pidä trimmaamista suoranaisena hemmotteluna).

Perjantaina töiden jälkeen ulkoilutin koirat, pakkasin auton ja ajoin Millolaan. Jätin Rantin sinne Mantan ja Karin kaveriksi ja otin Erjan ja Mei lìn kyytiin. Ja keula kohti Länsisatamaa. Matkaseurana meillä oli Heikki Giganttimies Silvennoinen. Erja oli saanut uuden navigaattorin ja yllättäen sieltä löytyi myös äänivaihtoehto "vinoileva Giganttimies". Olen kerran aikaisemmin ajanut navigaattorin opastuksella ja silloin jouduin ilmiriitaan navin kanssa jo alkumatkasta ja tiuskin sille "Turpa kii!", tämän tästä . Nyt ei yhtään tarvinnut väittää vastaan vaan nauraa rätkätimme suuren osan matkaa - ja jaksoi naurattaa vielä takaisin tullessakin.

Yövyimme Go Shnell -hotellissa Tallinnan rautatieasemalla. Siisti edullinen hotelli, hyvä aamupala ja siisti puisto vastapäätä. Aamupissatuksen ja aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Pärnua. Tallinnassa oli vielä hieno ilma, mutta kun lähestyimme Pärnua alkoivat sadekuurot. Säätiedotus olikin luvannut heikkoja sateita, joten emme olleet erityisen huolissamme - vielä - vaikka ostinkin sateenvarjon samalla, kun Erja kävi kaupungilla korjauttamassa silmälasinsa. Pärnussa oli selvästi satanut jo ennen kuin ehdimme sinne, mikä oli vain hyvä, koska silloinhan "vähäiset sateet" olisivat kohta jo ohitse! Jaksoimme uskoa siihen, että sade kohta loppuu, melko pitkään...

Silloin ei satanut, kun roudasimme tavaroita näyttelypaikalle, eikä silloin, kun kuskasimme niitä pois. Sillä välillä satoikin sitten vähän tai vähän enemmän, hetkittäin jopa runsaasti.

Näyttelyyn oli ilmoitettu 5 airista; yksi uros, yksi narttupentu, yksi narttujuniori (Mei lì) ja kaksi valionarttua. Eil meitä oli vain kaksi kilpailemassa narttujen CACIBista, Katriinan Jenni ja Rena. Ja niinhän siinä kävi, että Jenni voitti. Onnittelut uudelle Vironvaliolle! Uros oli ROP, Milli oli ROP-pentu ja Mei lì ROP-juniori, eli Rena oli ainut, joka ei saanut "mitään" (vaca on tässä yhteydessä eimitään). Erja vei Mei lìn junnuryhmään, joten ehdimme uskoa sateen loppumiseen moneen kertaan päivän aikana. Onneksi ilma oli niin lämmin, että mitään kylmänhorkkaa tullut, vaikka muta pursuikin sandaaleissa varpaiden välistä. Ilman sadepilviä olisi ollut sietämättömän kuuma, joten ehkä tämä sittenkin oli parempi vaihtoehto.

Pärnusta jatkoimme Latvian Ogreen Riikan lähelle ja täytyy sanoa, että Tallinna-Riika välillä via Baltica on uskomattoman suora ja tylsä. Heikkikin oli ihan hiljaa, kun seuraavaan käännökseen oli matkaa yli 200 kilometriä. Ogreen ehdimme illansuussa, mutta meni vielä aikaa, ennen kuin pääsimme pesemään mutaroiskeet sääriltämme. Yöpaikkaan ei nimittäin ollut hyviä ajo-ohjeita. Hotellivarauksemme oli siirretty toiseen paikkaan, kun alkuperäinen hotelli mieluummin kestitsi moottoripyöräväkeä kuin koiraihmisiä. Eihän siinä muuten olisi ongelmaa ollut, mutta kun paikka oli niin uusi, etteivät mitkään kartat tunteneet sen osoitetta! Meni vähän haeskeluksi, mutta onneksi jokaiselta metsätieltä, jonne eksyimme, löytyi avulias henkilö neuvomaan. Erja oli tietysti se, joka joutui käyttämään kuuluisaa kielitaitoaan - myös käsilläpuhumista. Latvialaisilla ei ole englanti kovin hyvin hallussa, mutta halu auttaa oli aito, ja ensimmäinen neuvoja jopa soitteli moneen paikkaan selvitellessään, minne meidän tulisi mennä. Ja niin vain muutaman mutkan ja kyselyn ja aika monen kilometrin jälkeen löysimme perille.

Paikka ei ollut varsinainen hotelli vaan syrjässä oleva häiden yms. pitopaikka, jossa oli myös yöpymistilat. Ympärillä oli nurmikenttiä ja peltoa, joilla saimme luvan kanssa ulkoiluttaa koiria. Majoittautumassa oli meidän lisäksemme vain kaksi muuta koiraporukkaa - Suomesta tottakai. Saimme valita morsiussviitin, jossa oli iso oma kylppäri ja parivuode tai vastapäätä olevan suuren huoneen, jossa oli kolme sänkyä. Valitsimme erilliset sängyt, varsinkin, kun saimme käyttää morsiussviitin kylppäriä. Muutkin olivat tulleet mitä ilmeisemmin Pärnusta, sillä joka paikassa oli kuivumassa märkiä häkinpäällisiä ja sensellaista. Meille paikassa oli vain yksi puute - ei aamiaista - mutta ainakin malamuuttilauman omistajat tuntuivat kaipailevan iltamenoja. Koirille paikka oli ihanteellinen. Päästimme tytöt sekä illalla että aamulla juoksemaan irti pellolle ja kyllä ne paineita purkivatkin, varsinkin illalla. Rena alkoi itse asiassa pyörittelemään Mei lìtä siihen malliin, että piti vähän kiellellä - se näyttelykampaus nääs...

Aamulla näyttelypaikka löytyi ongelmitta. Ilma oli lämmin ja kuiva mutta onneksi vielä pilvinen. Latvialaiseen tapaan numerolappuja piti jonottaa jonottamsen vuoksi, mutta koska olimme paikalla ajoissa, se ei tuottanut ongelmia. Ruokaa ei vielä ennen yhdeksää ollut tarjolla, joten nautiskelimme hieman kuivahedelmiä, ettei pääsisi kehässä heikotus yllättämään.

Näyttelyyn oli ilmoitettu 5 airista - kaikki narttuja tietysti. Tuomari oli Petter Steen Norjasta. Ensimmäisenä kehään joutui Mei lì, jonka Erja antoi olla vähän "vallaton", koska oletti, että junnu saa sen anteeksi. Mutta eipä saanutkaan. Ihan excellent bitch, mutta valitettavasti... ei junnusertiä! Avoimessa luokassa oli kaksi paikallista koiraa, joita en ehtinyt katsomaan, koska kampasin Renaa ja joita Erja ei ehtinyt katsomaan, koska oli niin järkyttynyt siitä, että Mei lì jäi ilman sertiään. Valioluokassa Renan kaverina oli israelilainen narttu, joka oli niin pieni ja laiha, ettei siitä ollut vastusta. Paras narttu -kehässä oli sitten toinen avo-nartuista ja Rena. Kuvittelin oikein todella, että homma oli jo hoidettu, mutta eipä vain ollutkaan: Petter Steen laittoi avoimen luokan koiran voittamaan, kun ensin oli pyytänyt esittäjää esittämään koiraa hänelle sen sijaan että seisoskeli tuomariin selin... Renan etuliikkeet olivat Steenille liian kapeat, vaikka muuten erinomainen olikin. Ja tämä kaikki ennen aamiaista ja KAHVIA! Täytyy tunnustaa, etten siinä vaiheessa jaksanut hymyillä tuomarille.

Kaikeksi kummastuksekseni kehäsihteeri tuli kysymään, voinko ottaa vastaa CAC:n ja minulle ojennettiin Latvian serti. Ihmetytti todella, miten voi olla, ettei avoimen luokan koira saa sertiä. Hetken päästä, kun latvialaisen koiran omistaja tuli tulkin kanssa kysymään, saisivatko he nähdä Renan, kun ihailivat niin sen trimmausta, tuli tilaisuus kysyä, miksi he eivät saaneet sertiä. Siihen ei tullut selvyyttä, joten Erja "the kehäsihteeri" lähti kehään selvittämään asiaa ja serti saatiin latvialaiselle, jolle se kuului. Kehäsihteeri tuli korjaamaan paperit ja pahoitteli kovasti, mutta hyvähän se oli, että paikan päällä selvisi, eikä vasta sitten, kun olisin anonut valionarvoa. Mutta olen siis pidellyt Latvian sertiä noin viisi minuuttia, oisko ollut jopa kymmenen!

Siinä vaiheessa näyttelymenestys - siis sen puute - kyllä harmitti ihan  vietävästi, mutta kun olimme käyneet paikallisessa buffassa latomassa lautaselle kahvia ja suolaisia ja makeita piirasia sekä yhden limpparin - tämä kaikki parilla eurolla - ja nauttineet ne, alkoi mielialakin taas nousta. Hyvä ruoka, parempi mieli . Se latvialainen oli ihan hyvä airis, eikä tuomari antanut sellaisten sivuseikkojen kuin trimmin tai esittämisen harhauttaa itseään pääasiasta eli koirasta.

Näyttelypaikalla haimme vielä madotusleimat koirien passeihin, söimme vähän lisää ja Erja auttoi aussi-ihmisiä koiriensa esittämisessä, ennen kuin pakkasimme taas ja suuntasimme samalle pitkälle suoralle tielle, mitä pitkin olimme tulleetkin. Ilma oli kirkastumaan päin, mikä toi myös kuumuuden. Matkalla poikkesimme varjoisalle metsätielle ulkoiluttamaan koiria. Pärnussa poikkesimme tutussa kahvilassa ja Tallinnassa söimme ihan oikean lounaan. Paluumatka meni mukavasti tuomaria haukkuessa , mutta laivalla saimme parhaat naurut, kun jaksoimme nauraa itsellemme. Treffasimme samat aussitutut laivalla ja onneksi istuimme kannella kahvilla muistellessamme tämän - ja muutaman muunkin matkan - kommelluksia ja nauraa rätkättäessämme. Olisimme sisätiloissa saattaneet herättää tarpeetonta huomiota...

Melkeinpä parasta matkassa oli todeta, miten hyviä ja reippaita matkustajia koirat olivat. Rena oli rennompi kuin koskaan reissussa, se esiintyi hyvin, söi hyvin ja käyttäytyi kaikkialla hienosti ja hillitysti niin kuin se vain osaa. Mei lì oli tosi reipas ensimmäisellä matkallaan. Ensimmäisellä kaupunkikävelyllä sitä vähän jännitti, mutta se meni pian ohitse ja tyttö matkusti niin kuin ei koskaan olisi muuta tehnytkään.

Takaisin Millolassa olimme kahdeltatosita sunnuntai-iltana. Kun lähdin sieltä ajamaan kotiin, näin matkalla mäyrän, näädän ja supikoiran. Onneksi hirvieläimet pysyivät piilossa.

 Myytävänä: Ruma koira - eikä sen jälkikasvukaan ole hääppöistä: