Kaiken takana on ehkä Tahvo ja Tahvon Kauhea Viimeinen Vuosi. Selkävaivan toteaminen, levosta huolimatta pahenevat kivut, toivon ja epätoivon vuoristorata ja se kestämätön luopumisen tuska. Toivottavasti ei koskaan enää!

Huomasin Rantin liikkumisessa muutoksia keväällä 2006, ei mitään selvää, mutta 'jotain'. Kun se sitten huhti-, toukokuun kisoissa alkoi tiputella rimoja, pääsi minulta parku: "Nyt sekin on rikki!". Ja kyllä, Timo Talvio diagnosoi muutokset L7-S1 nikamavälissä "issias-tyyppisiksi oireiksi" ja antoi hoidoksi Cartrofenia, B-vitamiinia, kipulääkettä ja lepoa. Päätös luopua agilitystä oli helppo, koska olin käynyt ne mietteet läpi jo Tahvon kanssa ja todennut, että harrastuksista luopuminen on oikeasti pikku juttu.

Ranti tuli melko nopeasti kuntoon. Agilityn jätimme viimeistä Agirotureissua lukuunottamatta ja yritin välillä hillitä pahinta riekkumista. Jos elämästä iloitseminen aiheutti kipuja, lääkitsin niitä ja rauhoitin menon taas vähäksi aikaa. Näin jälkikäteen muistellen kesällä oli aika, jolloin Ranti oli minusta epämääräisesti 'kipeä', vaikkei siihen ollut mitään syytä, eikä kipulääkkeestäkään ollut apua. Mutta kun olettamukseni oli, että selkävaivainen mikä selkävaivainen - ei tämä tästä enää paremmaksi muutu - jatkoimme elämää ja vaivatkin helpottivat taas. Samana kesänä Rantilla oli myös elämänsä ensimmäinen hotspot, joka ei parantunut kuin vasta pitkällä antibioottikuurilla.

Ihotulehduksista alkoi olla vaivaa siitä lähtien, mutta ne sai useimmiten hoidettua karvanleikkuulla ja puhdistamisella. Keväällä 2007 Rantin selkä alkoi taas vaivata ja varasin ajan selkälääkärillemme Talviolle - muut arkisemmat el-asiat hoidin toisella eläinlääkäriasemalla, jonka sijainti on miellyttävämpi. L7-S1 välissä (viimeinen selkä- ja ensimmäinen ristinikama) oli nyt jo selvä silloittuma ja kun en alkanut edes keskustelemaan leikkauksesta, saimme jälleen tukilääkityksen mukaamme kun palasimme jatkamaan elämää. Tuollaisella silloittumalla - eli spondyloosilla - on tapana olla kipeä muodostuessaan, mutta kun se on jäykistänyt nikamavälin, koira on ehkä jäykempi, mutta kivuton. Tahvon kanssa minulla on toisenlainen kokemus, mutta ainahan saa toivoa.

Rantin selän kanssa on siis eletty normaalia elämää, todettu vain tilanne välillä. Se on saanut kipulääkettä tarvittaessa, mutta kaikki 'vaivaisuudet' menivät kevään -06 diagnoosin jälkeen selän piikkiin.

Kesällä -07 Ranti joutui taas syömään pitkän antibioottikuurin paikalliseen ihotulehdukseen. Vaikka akuutti tulehdus saatiin kuriin, tuntui sille aina uudestaan tupsahtavan näppylöitä ja rupia, jotka sitten tulehtuivat, jos Ranti niitä nuoleskeli. Turkkia oli saksittu sieltä täältä ja arastelin vähän sen nyppimistä, mutta joulun alla päätin kuitenkin vetää karvat alas. Ne lähtivätkin melko helposti nahkaa myöten ja alta paljastui rungosta ja takaosasta kauttaaltaan näppyläinen ja rupinen koira. Osassa näppylöitä iho hilseili laattoina, osassa oli tulehdusta, paikka paikoin ihokin oli mustunut. Kutiseva se ei ollut muualta kuin sieltä, missä iho oli tulehtunut.

Eläinlääkäri oli tässä vaiheessa ihmeissään. Raapenäytteistä ei löytynyt mitään, bakteereja oli vain tulehduskohdissa, veriarvot olivat kunnossa. Kun ei muuta keksitty, otettiin Rantista vielä kilppariarvot ja laitettiin taas pitkälle antibioottikuurille. Kilpirauhaskokeet osoittivat lievää vajaatoimintaa ja Ranti aloitti Thyroxinin syönnin. Miten hauskaa! Syy vaivaan oli löytynyt ja iho saadaan kuntoon! Iho tuntuikin paranevan talven mittaan ja ainoaksi kiusaksi jäi Thyroxinin syöttäminen ja veriarvojen tarkkailu, mikä ei ollut itse asiassa kovin vaivalloista.

Ei siis huolia alkuvuodesta 2008, mitä nyt sattui yksi *hassu* juttu: joskus maaliskuussa oli yöllä satanut varmaan vuoden viimeiset lumet. Askistontien jalkakäytävällä oli aamulla paikoitellen vajaan sentin koskematon lumikerros, paikoin lumi oli jo sulanut. Koskemattomassa lumessa näkyivät vain yhdet jalanjäljet ja Ranti alkoi seuraamaan niitä. Se meni kuin paraskin erikoisjälkikoira, haisteli tiiviillä nenällä jalanjäljen kannasta kärkeen, josta siirtyi seuraavaan kantaan jne. Minusta tämä oli hupaisaa. Lumi hävisi ennen risteystä, josta olin kääntymässä ja Ranti jatkoi minulle näkymättömien jälkien seuraamista. Vähän ennen risteystä se alkoi pälyillä ympärilleen ja minä naureskelin, että lumimiehen jäljetkö löysit. Ranti vilkuili hetken taakseen vielä, kun olimme kääntyneet toiselle tielle, mutta sitten jatkoimme matkaa ja 'lumimiehen jäljet' unohtuivat. Jonkun kerran kyllä jälkikäteenkin naureskelin - olihan se hassua!

Huhti-toukokuussa Ranti alkoi taas olla 'vaivainen'. Tunne oli aika epämääräinen, en osannut kuvata sitä tarkemmin, Ranti vain 'ei ollut kunnossa'. Se ei liikkunut aivan kuten piti, mutta mitään selvää ontumista tms. en voinut nähdä. 21. toukokuuta, tavanomaisella lenkillämme, Ranti oli mahdottoman kiinnostunut hajuista. Kiinnitin tähän huomiota, koska Ranti on aina havainnoinut ympäristöään ensisijaisesti tarkkailemalla, ei haistelemalla. Rena haisteli seuraksi, mikä sille ei ole mitenkään erikoista ja minä aloin jo hermostua, kun en ole tottunut siihen, että koirat juuttuvat nenästään matkalle. Olimme jo kotiin päin tulossa, kun Ranti tiiviin haistelun jälkeen joutui totaaliseen paniikkiin. Se syöksähti pakoon, veti häntänsä tiiviisti mahan alle ja kiskoi päättömästi silmissään vauhko ilme. Jouduin pitelemään sitä kaikin voimin. Kävelytien vieressä ollut kangasmytty sai aikaan uuden pakoreaktion, katulampun päällä istuvat harakat, lentokoneet, oven kolahdus - mikä tahansa pelotti.

Olin melkoisen järkyttynyt. Ranti on iloinen hömpöttäjä, enemmänkin 'raamit kaulassa' tyyppi kuin arka. Pehmeähän se on, joten epäilin, että sen käytökseen oli syynä äkillinen kova kipu, joten tilasin ajan Talviolle. Kertomustani ihmeteltyään ja koiraa tutkittuaan Talvio totesti, että Rantin selkä ei ole kipeä. Asiaa mietittyäni oli pakko todeta, että ei sen 'vaivaisuus' todellakaan selkäkipuun viitannut. Oli kova homma saada Rantilta pari tippaa virtsaa purkkiin, mutta siitä löytyi bakteereja, joten diagnoosiksi tällä kertaa tuli virtsatien tulehdus. Antibioottikuurin lisäksi Ranti sai kipulääkettä ja Sirdaludia jännittyneiden lihasten laukaisemiseen ja Diapamia pelkotilan laukaisuun.

Pelkotila helpotti, mutta kun uusi, lievempi pöpöilykohtaus iski kesäkuussa ja ihokin taas oireili, kävimme vakieläinlääkärillämme, joka oli myös aivan ymmällään Rantin sairaskertomuksen äärellä. Ihoon Ranti sai taas kolmen viikon antibioottikuurin ja thyroxin-annosta säädettiin, jos vaikka kilpirauhashormonin epätasapaino olisi syy pelkotiloihin. Tilanne parani vähitellen, mutta uudet oudot oireet ilmoittelivat aina välillä itsestään haistelun ja pälyilyn muodossa. Iho parani hetkeksi ja alkoi oireilla jälleen. Kilpirauhasarvoja mittailtiin ja lääkitystä säädettiin.

Syyskuuta kohden mentäessä Ranti alkoi satunnaisesti ontua. Ontumisiin ei ollut mitään selkeää syytä ja ne menivät ohi päivässä tai parissa. Lenkillä Ranti oli aina vain laiskempi. Lopulta totesin, että enimmäkseen vedän sitä perässäni - hihnassa oli koko ajan kireyttä. Ranti tuntui vähitellen hiipuvan pois. Hakematta tuli mieleen syöpään kuolleen Roopen viimeiset ajat.

11. syyskuuta olimme taas kerran lääkärillä. Verinäytteet olivat jälleen ok, ihosta ei löytynyt mitään erityistä, röntgenkuvat eivät näyttäneet mitään erityistä - missään muussa nikamavälissä ei ollut ongelmia kuin siinä tunnetussa ja sisuskalut näyttivät olevan ok. Itse oletin, että Rantilla on syöpäkasvain, jonka paikka selviää vasta sitten, kun sen kunto romahtaa. Olihan se nyt jo kuihtunut, paino oli pudonnut kahdessa vuodessa kaksi kiloa ilman, että rasvakerros kylkiluiden päiltä oli vähentynyt ja ilo oli poissa. Viimeisenä oljenkortena Rantin verta lähetettiin vielä borrelioosi- ja anaplasmoositestiin.

Minun piti soittaa viikon kuluttua tuloksista, mutta kun oli 'vähän muuta tekemistä', muistin soittaa vasta 19. päivä. Vastaanottoapulainen totesi, että 'on täällä positiivisiakin arvoja' ja kehotti soittamaan seuraavana päivän hoitavalle eläinlääkärille. Sentään muistin soittaa synnytyksen alkua odotellessani ja sain kuulla, että testissä löytyi positiivisiä borelioosivasta-ainearvoja sekä anaplasma. Siis sittenkin joku oikea syy!

Kuukauden doksisykliinikuurin Ranti pääsi aloittamaan vasta maanantaina. Elämä pyöri pentujen ympärillä, Ranti hoitui siinä siviussa eikä mitään ihmeparanemista tapahtunut. Vajaa kaksi viikkoa lääkityksen aloittamisesta Ranti jopa ontui pari päivää etupäätään, mutta kun kaksi viikkoa lääkkeen syöntiä oli takana, alkoi olla nähtävissä selvä muutos: Ranti heräsi henkiin. Ilo oli palannut! Se näkyi niin Rantin ilmeestä, olemuksesta kuin liikkumisestakin. Ranti was back!

Kun pennut kävivät sirutettavana 13.11. Ranti oli mukana kilpparikontrollissa ja minulla oli vain hyvää kerrottavaa lääkärillemme. Viimeinen pentu muutti omaan kotiinsa 4.12. ja kaikki oli vielä hyvin. 8.12. aamulenkillä Rantin peikot palasivat. Ikävintä tällä kertaa oli, että peikot olivat vallanneet jo aivan kotikulmatkin eikä Ranti rentoutunut enää kotonakaan. Eläinlääkärin kanssa keskusteltuani aloitin Rantille 10.12. toisen kuukauden kuurin Doximyciniä. Rantilla oli pelkotila niin voimakkaana päällä, että pelkäsin sen hajoavan totaalisesti, jos se olisi vielä uutena vuotena samassa kunnossa. Pelot helpottivat kuitenkin pikkuhiljaa ja uuden vuoden aikaan Rantilla ei ollut mitään ongelmia paukkujen tai minkään muunkaan kanssa.

Rantin ihon kunto oli huolettanut minua pitkin syksyä, enkä ollut saanut trimmatuksi sitä, koska pelkäsin ihon ärtyvän nyppimisestä. Aivan joulun alla kuitenkin nypin Rantin. Karvan alta löytyi muutama hilseilevä, mustunut iho-alue. Kutinaa ei ollut. Trimmauksen jälkeen ihottuma-alueet laajenivat jonkin verran ja kankuissa alueet, joista Ranti yletti nuolemaan hilseilevää nahkaa, alkoivat ärtyä. Iho rauhoittui kuitenkin melko vähäisellä hoidolla; puhdistuksella, voiteella ja Cothivetillä.

Rantin lääkekuuri loppui 7.1. Pahimmat möröt oli häädetty, mutta minun piti jatkuvasti valita kävelyreitit niin, ettei jouduttu mörköjen asuttamille alueille. Tietyissä paikoissa Ranti oli enemmän tai vähemmän huolestunut: haisteli maata, kulki häntä alhaalla, pälyili liikennemerkkejä ja lentokoneita. 'Turvallisilla' alueilla kuten metsässä ja Askistontien itäpuolella se kulki häntä pystyssä ja riekkui Renan kanssa. Helmikuussa Ranti reagoi pari kertaa voimakkaammin ja ontui pari päivää takajalkaansa. Särkylääkettä se söi lähes yhteen menoon pari kuukautta. Aloin olla turtunut asioiden tilaan. Ihan riippumatta siitä, mitä diagnooseja Rantille löytyi ja miten niitä hoidettiin, ongelmat vain uusiutuivat.

Harkitsin vakavasti käyttämäni lääkäriaseman vaihtoa ja pienellä yllytyksellä sen teinkin. Syynä ei ollut se, että olisin ollut tyytymätön koirien saamaan hoitoon, vaan se, että paikasta ei saanut aikaa nopeasti silloin, kun sellaista olisi tarvinnut. Niinpä olin Renan odotuksen ja pentujen aikana kiireellisissä tapauksissa jo joutunut käyttämään toista eläinlääkäriasemaan ja sinne, tutun-tutulle eläinlääkärille aioin suunnistaa Rantinkin kanssa - jo senkin takia, että kun uudelle eläinlääkärille lykkäisin käteen koko Rantin sairaushistorian kerralla, niin hän saattaisi nähdä metsän puilta.

Pyysin Ranti potilastiedot vanhalta el-asemalta (ei ihan pieni nippu ollutkaan!), mutta en saanut aikaa varatuksi, ennen kuin Ranti satutti itsensä riekkuessaan Renan kanssa. Toimitin koko Rantin potilaskertomuksen etukäteen eläinlääkärille luettavaksi. Ranti oli jo riekkumisestaan vertynyt, kun menimme vastaanotolle, mutta riittihän noita vaivoja... Iho oli kutakuinkin kunnossa, ainakin se oli peittynyt karvan alle, joten sitä ei katsottu. Selässä oli toinenkin kipupiste lapojen takana, oletan että se oli viimeisten riekkumisten jäljiltä. Takajalkojen lihakset olivat köyhtyneet - vasemmalta enemmän kuin oikealta. Silmän linsseissä oli tiivistymää - ns. vanhuusiän kaihia - mutta ei mitään näkökykyyn vaikuttavaa. Pieni verenkuva oli ok.

Päädyimme siihen toteamukseen, että keskushermosto-oireet, joita pelkotilat ovat, johtuvat ehrlichiasta (=anaplasma). Todennäköisesti myös kilpirauhasen vajaatoiminta on ehrlichian aiheuttamaa. Sairaus on jo kroonisessa vaiheessa, tartunnan Ranti on saanut todennäköisesti jo 2006. Keskustelimme jatkotoimista. magneettikuvauksessa näkisi paitsi selän tilan niin myös aivojen mahdolliset kudosvauriot. Koska selkää ei leikata, eikä keskushermostolle voi tehdä mitään, se olisi melko kallista 'nice to know'-tietoa. Emme siis mene magneettikuvaukseen. Pelkotilojen hallintaan voisi kokeilla epilepsialääkitystä, joka olisi jatkuvaa ja rasittaisi maksaa - mutta what the heck: pitääkö pipipäistä koiraa kärsimässä mahdollisimman pitkään vai helpottaa sen oloa, jotta se pystyisi nauttimaan niistä hetkistä, mitä on jäljellä? Tarvitseeko edes kysyä? Rantin sisuskalut voivat romahtaa muutenkin äkisti, riippuen siitä, mihin kaikkialle erhlichia-bakteeri on majansa laittanut. Luuytimessä se ei kuitenkaan ole (mikä olisi tyypillistä), koska se näkyisi leukkariarvoissa. Päädyttiin odottamaan uusia vasta-ainetuloksia, ennen kuin sovitaan lääkityksestä.

Tuloksisa odotellessa Rantin tila paheni taas. Peikot ovat vallanneet lähes koko Askiston ja ikävinä tyyppeinä ne majailevat aivan talon nurkilla, joten kotoa ja kotiin ei pääse ilman, että Rantia pelottaa. Se bongaa melkein jokaisen lentokoneen ja niitähän riittää. Yhtään Suurta Säikähdystä ei ole kohdalle osunut, mutta Ranti on tasaisesti huolestunut. Metsässä se unohtaa huolensa hetkeksi, mutta ei enää sielläkään vapaudu täysin.

Anaplasmavasta-aineet olivat edelleenkin koholla, joten mitään mielialalääkitystä ei voi aloittaa, ennen kuin tämä ***tanan ehrlichia saadaan hengiltä. Ranti aloitti siis jälleen Doximycin kuurin - reseptissä on kuurin kesto "toistaiseksi". Eläinlääkäri mainitsi puhelun aikana kolmeen kertaan, että syntyneet keskushermostovauriot voivat jäädä pysyviksi. Uskonhan minä. Mutta toivoa on niin kauan kuin on elämääkin? Jospa vaikka se epilepsialääkitys helpottaisi Rantin oloa sitten kun vasta-aineet on saatu laskemaan? Useampaan kertaan tuli myös todettua, että kilpirauhasen vajaatoiminta johtuu suurella todennäköisyydellä ehrlichiasta. Koska ei Ranti eikä kukaan sisaruksistakaan ole jatkanut sukua, niin ei ole onneksi tarvinnut mietiskellä iho- tai kilpparijuttujen perinnöllisyyttä. Mutta kaikki on siis todennäköisesti yhden punkin syytä. Paha paha punkki!

Eli juttu juontaa jo kauempaa kuin Tahvosta - se periytyy Lappeenrannasta 90-luvun ensimmäiseltä puoliskolta, Roopesta ja Rossista ja muutamasta sadasta punkista, jotka niistä irrotin. Kun muutin Helsinkiin -96 ja Tahvo tuli taloon, tuli kauppoihin myös Exspot. Siitä lähtien koirani ovat enimmäkseen olleet Exspotin suojaamia, mutta punkki tai pari kesässä - mitä niillä on väliä sataan punkkiin verrattuna? Rantin suojauksessa on ollut eniten aukkoja, koska sen iho alkoi reagoida Exspottiin joskus kesällä 2005. Mutta silti punkkeja siinä on ollut vain muutama - joka tosin on moninkertainen määrä siihen nähden, mitä tartuntaan tarvitaan: se yksi.

Koskaan en enää suhtaudu punkkeihin kuten aiemmin. 'Myrkytys' alkaa tästedes heti kun lumet sulaa ja jatkuu pakkasiin asti. Jokainen löytynyt punkki saa erikoismerkinnän kalenteriin ja koira joutuu erikoistarkkailuun seuraavaksi kuukaudeksi: yksikin ontumisen, väsymyksen tai minkä tahansa outouden oire ja matka vie lääkäriin ja vasta-ainetestiin. Ehrlichian ja borrelioosin väitetään olevan harvinaisia. Ovatko ne? Vai ovatko sairaat koirat vain jääneet ilman diagnoosia? Ehrlichia voi aiheuttaa mitä erilaisimpia oireita ja diagnosoidaan siksi helposti joksikin muuksi. Rantin oireisto ei ole kaikkein tyypillisintä, mutta todennäköisesti kaikki – nivelkivut (ontumat), kilpirauhasen vajaatoiminta, iho-oireet ja keskushermosto-oireet – johtuvat ehrlichiasta. Selkä on sitten vielä erikseen. Ironia onkin siinä, että selkä vaikuttaa tällä hetkellä melko oireettomalta.

Ehrlichiasta/anaplasmoosista on todella vähän materiaalia löydettävissä netistä suomeksi (ja sekin tosi pintapuolista), joten ehkäpä teen siitä joku toinen kerta pienen ’esittelyn’. Englanninkielentaitoisille kiinnostuneille kuitenkin pari linkkivinkkiä
http://www.k9web.com/dog-faqs/medical/tick-diseases.html
http://chien-noir.com/ehrlichiosis.html