Viime postaukseen asti oli talvilomani sujunut kutakuinkin jouhevasti, mutta pitkänä perjantaina yskin ja niistin sohvan uumenissa onnellisena siitä, että pienen väärinkäsityksen vuoksi minun ei tarvinnut olla ATD:n kisoissa töissä. Lauantaina kuitenkin ponnistelin heti aamusta reippaana Purinalle vastaanottamaan ilmoittautumisia. Istuin kylmässä hallissa kuusi ja puoli tuntia. En viitsinyt sen jälkeen enää jäädä katsomaan kisoja vaan lähdin kotiin yskimään.

Sunnuntaina olin luvannut lähteä Lappeenrantaan ja kun olin luvannut, niin sinnehän myös menin. Nenä vuosi koko päivän aina vain vuolaammin ja illalla aloin oivaltaa, että olin ihan oikeasti Kipeä. Onneksi veljen lääkekaapista löytyi suht pätevää yskänlääkettä, joten pystyin hieman nukkumaankin. Kävin isää katsomassa sekä sunnuntaina että maanantaina, vaikka olinkin hieman huolissani siitä, että tartutan taudin häneen. Onneksi kävin. Kävin myös maanantaina koleassa jäähallissa katsomassa airisten arvostelun ”kun nyt olin paikalla”. Illalla ajoin takaisin kotiin ja olin onnellinen, että kun selvisin sinne asti hengissä. Mittasin ensimmäistä kertaa kuumetta, ja mittari näytii 38,4 astetta, vaikka olin ottanut pari aspiriinia lähtiessäni.

Tiistain aamulenkki kiersi korttelin ympäri, ja sen jälkeen kauhistutti ajatuskin, että pitäisi lähteä johonkin. Onneksi Jonna soitti ja ilmoitti hakevansa Renan kanssaan lenkille ja lupasi hakea minulle myös yskänlääkettä ja nenäliinoja. Päivä oli sillä pelastettu. Koirat kävivät kertaalleen pihalla pissalla ja iltalenkki kesti n. 10 minuuttia, koska parempaan en kyennyt. Mutta koirat eivät valittaneet, on ne niin ihana kilttejä!

Keskiviikkona olo oli jo selvästi parempi, vaikka kuume ja räkä edelleen pitivätkin pintansa. Pystyin kuitenkin kiertämään koirien kanssa urheilukentän ympäri aamulla, iltapäivällä ja illalla. Torstaina alkoi taas masentaa: koko loma meni sängyn pohjalla maatessa ja koirat olivat säälittävän huonolla hoidolla, vaikka suunnitelmissa oli ollut nimenomaan kaikkea kivaa koirien kanssa.

Perjantaina ystäväni yskä ja nuha olivat vielä messissä, mutta lämpö nousi vasta illan suussa ja pystyin jo ulkoiluttamaan koiria vähän kauemmaksi kuin korttelin tai urheilukentän ympäri.

Lauantaina tuli tieto, että isä on kuollut.

Isä oli jo 82-vuotias ja huonokuntoinen, mutta hän kuoli silti yllättäen – aivoverenvuotoon. Isä on syyllinen siihen, että minulla on airedalenterriereitä. Hän tuli kotiin eräs kaunis kevätpäivä vuonna -68 parivuotiaan airispojan kanssa. Isosisko oli halunnut koiraa ja ilmeisesti tilaisuuden sattuessa kohdalle isä käytti sen hyväkseen ja korjasi uutta kotia etsineen koiran parempaan talteen.

Kuulin moneen kertaan isän kertovan, kuinka hän huoli vain joko airedalenterrierin tai dobermannin. Tarinat naapurin Moto-dobermannista ajalta paljon ennen syntymääni tulivat myös tutuksi, mutta se ei koskaan minulle selvinnyt, missä hän oli airedalenterrieriin tutustunut. Enkä sitten koskaan tullut kysyneeksi.