Heräsin perjantaina 29.5. kello 4:10 Millolassa – viisi minuuttia ennen kellon soittoa. Ranti ja Rena olivat päässeet ”lomakotiin” torstai-iltana ja me Erjan kanssa kruisailimme kohti lentokenttää suuntana ensi hätään Frankfurt ja iltapäivällä sitten Dublin. Frankfurtissa suunnistimme junalla kaupunkiin, sillä aikaa oli riittävästi kaupunkikierrokselle. Sää oli suotuisa, kaupunkia tuli nähtyä ja virvokkeita nautittua. Frankfurtista Dubliniin pääsy olikin sitten vaivalloisempaa, sillä jouduimme istumaan 1,5 tuntia koneessa Frankfurtin kentällä, kun siihen vaihdettiin jarru! Olimme illalla viimein Dublinissa, n. puolitoista tuntia oletettua myöhemmin. Kun kelloakin oli käännetty kaksi tuntia taaksepäin, en todellakaan halunnut tietää, kuinka kauan aikaisemmin olin herännyt .

Lauantai-aamuna ei herääminen kuitenkaan tuottanut vaikeuksia, kun sitä kello oli sopivasti rukattu. Lähdimme näyttelypaikalle kävellen. Matkaa oli pari kilsaa, ilma kaunis ja reitti kulki kauniin puiston vieressä. Näyttelypaikalla alkoi sitten ihmettely. Kyseessä oli sentään Euroopan Voittaja –näyttely, mutta jo ennakkotietojen kaivaminen näyttelyn nettisivuilta oli työn ja tuskan takana. Mitään aikataulua ei ollut, koiramäärät sentään löytyivät ja rotujen arvostelujärjestys. Työlään kaivamisen jälkeen olin sentään löytänyt tiedon, että arvostelu alkaa 9:30. Olimme pääoven takana ehkä noin 8:45, mutta ovipa ei auennutkaan .

Paikalla oli muitakin ihmettelijöitä, joten Erja tapansa mukaan reippaana lähti tiedustelemaan asiaa parkkivahdeilta. He kertoivat, että ovet ja lipunmyynti aukeaa 9:30. Mitä h..ttiä? Päättelimme, että kyllä kai koirien edes pitää päästä sisään sitä ennen ja lähdimme etsimään toista sisäänkäyntiä. Royal Dublin Society on melko laaja messualue, joten kierrosta kertyi, mutta löysimme tiemme koiraportille. Onneksi meillä Erjan kanssa oli ennakkoon tilatut liput, koska siltä portilta ei yleisölippuja olisi saanut. Tosin portilla ollut henkilökuntakaan ei ymmärtänyt niistä lipuista hölkäsen pölähdystä ja mukanamme ollut Kirsi pääsi sisään vähän niin kuin  siivellä.

Koska liput oli hankittu, ennen kuin tiesimme koiramääristä, meillä oli liput kahdelle päivälle. Erja kävi myöhemmin tiedustelemassa, saisiko sunnuntain lipuista rahat takaisin ja yllätys oli positiivinen, kun summa luvattiin auliisti maksaa tilille. Se oli kyllä mielenkiintoista, että ennakkoon maksetut liput olivat kalliimmat kuin ovelta ostettavat .

Näyttelypaikka sinällään oli oikein viehättävä eikä ainakaan tungos kiusannut. 4000 koiraa kolmelle päivälle ON vähän. Ei mitään ryysistä eikä kehänlaitatungosta – mutta eipähän ollut paljon koiriakaan ;-). Kehässä Nähtiin 15 airista. Kolme oli tullut Venäjältä, yksi Puolasta ja yksi Englannista. Loput olivat irlantilaisten omistamia. Näyttelyluettelossa oli kaksi Joval-koiraa, jotka eivät olleet paikalla ja myös kaksi Saredon-koiraa puuttui. Vastapainoksi sitten Rus Kornelsit (2) puuttuivat luettelosta kokonaan.

Mitään erityisen mielenkiintoista kehässä ei nähty. Yhteistä Brittein saarten koirille tuntui olevan todella runsaat jalkakarvat (hyväkuntoiset!), ruma pään ylälinja ja yhtenevä väri – ihan riippumatta siitä, miten grizzle koira oli kyseessä, värisävy oli sama kuin kaverin koiralla. Itse asiassa Rus Kornels –koirat erottuivat joukosta vaaleimpina, jotten sanoisi luonnollisen värisinä. Vähintään puolella oli myös raskaat kallot ja erityisesti Bambusa-koirat olivat silmiinpistävän lyhyitä. Kauniin mallisia, erittäin grizzlejä, mutta liikkeet kyllä ’hajosivat’ jos vauhtia tuli yhtään lisää.

Rodun voitti Rus Kornelsin junnunarttu ja siinä kohtaa olin tuomarin kanssa samaa mieltä. Se oli tasapainoinen kaunisrakenteinen narttu. Rus Kornelsilla on ollut aika liioiteltujakin eläimiä aikaisemmin, mutta tässä ei ollut mitään extremeä (tai sitten minun silmäni ovat tottuneet jo ihan vääriin juttuihin…). Kehässä ei annettu kirjallisia arvosteluja eikä jaettu nauhoja, joten seuraaminen oli paikoitellen vaikeaa, mutta onneksi tulokset löytyy netistä.

Myös putiikkipuoli oli pettymys. Paikalliset myivät leipää ja omenamehua ja siivousvälineitä ja mitälie. Sääliksi kävivät ne italialaiset ja belgialaiset kauppiaat, jotka olivat tähänkin tittelinäyttelyyn vaivautuneet – toivottavasti ansaitsivat edes matkarahat. Virvokepuolella tarjonta oli aivan riittävää, eikä vessaan ollut jonoa .

Ihan kodikas pikkunäyttely siis, mutta en ymmärrä, miksi FCI myöntää tittelinäyttelyn maahan, jonne Brittein saarten ulkopuolelta on erittäin vaikeaa ja kallista päästä ja jossa kyseistä näyttelyä ei arvosteta pätkääkään. Ja britit eivät arvosta senkään vertaa – heidän pääsynsä näyttelyyn olisi ollut suhteellisen  helppo, jos mielenkiintoa olisi riittänyt, mutta kun ei riitä.

Se kärsimysnäytelmä koettiin sitten ryhmäkehien katsomossa. Avajaisohjelma oli harppu- ja huilumusiikkia ja sopraanon lauluesityksiä. Kolmikko treenaili ”kehässä” ensin kaikessa rauhassa. Sitten Sean Delmar pöllähti jostain areenalle pitämään avauspuheen, jonka jälkeen taustalla odotelleet taiteilijat aloittivat esityksensä. Katsomot olivat ryhmäkehän kahdella vastakkaisella puolella. Pääkatsomo oli varattu lehdistölle ja tuomareille ja tavallinen kansa sai ahtautua sinne perspuolelle. Pääkatsomo oli nimittäin puolityhjä suurimman osan aikaa, joten koiranesittäjienkin oli vaikea välillä ymmärtää, että heidän piti esittää sijoittuneita koiriaan sille tyhjemmälle katsomolle .

Koska arvostelu oli kehissä ohi jo yhden maissa, piti ilmeisesti sitten venyttää niitä ryhmiä, ettei tarvinnut lähteä liian aikaisin kotiin. Kokoamiskehistä huolimatta kaikki koirat arvosteltiin isossa kehässä ja ryhmien välillä oli turhaa joutokäyntiä. ja niitä ryhmiähän riitti, kun arvosteltiin erikseen paitsi kaikkia sen päivän neljä roturyhmää niin myös pennut roturyhmittäin, junioriurokset ja juniorinartut erikseen, veteraanit, kasvattajaryhmät, jalostusryhmät, mitä vielä? Olimme päättäneet katsoa terrieriryhmän, mutta meinasi usko loppua, ennen kuin päästiin sinne asti. Kun eivät ne koiratkaan olleet kummoisia .

Onneksi oli ilta ja sunnuntaipäivä aikaa ihailla Dublinia. Sää oli mitä mainioin, aurinko paistoi, mutta lämpötila sopi meikäläiselle sopivassa 18 asteen tuntumassa. Pihat, puutarhat ja puistot olivat ihania, ihmiset äärimmäisen ystävällisiä ja avuliaita. Ruoka oli hyvää ja siideri – NAM! Erjan synttäreitäkin vietettiin sillai pienesti. Ihan kiva kaupunkiloma siis, vaikkei kovin montaa airista nähtykään.

Maanantaina kello 01:20 laskeuduimme helteiselle Vantaalle. Vilkutin kodille Askiston kohdalla, kun pyyhälsimme kehää pitkin Lohjan suuntaan. Oli järkevää yöpyä siellä mennen tullen, koska koirat olivat hoidossa Hölsöllä Virkkalassa.

Maanantaina puoliltapäivin ajelin koiria hakemaan. Rena ja Ranti olivat saaneet asustella "sviitissä", rauhassa muiden koirien haukkumiselta ja ne olivat saaneet ulkoilla myös "omalla" pihallaan ison pihan lisäksi. Ne olivat taas olleet esimerkillisiä hoitokoiria, syöneet kiltisti, nukkuneet kiltisti, olleet hiljaa, sotkematta ja rähjäämättä(!). Jukka katsoi minua kuin vähäjärkistä, kun kerroin, että todellisuudessa Ranti on aivan hirveä rähjääjä. Koirilla ei ollut mikään kiire mihinkään, kun istuskelin kahvilla ja jäätelöllä juoruamassa. Suostuivat sentään lähtemään vielä mukaani sieltä!

Oli melkoinen helle ja ajoin kotiin Siuntion kautta, jotta pystyin pitämään ikkunaa auki ajaessa. Kun jo edellisenä iltana olin koneessa joutunut pitämään puhallinta päällä kuumuudessa, niin lopputuloksena oli tietysti taas jälleen yskä ja nuha. Ainahan sitä on jotain tuliaisia reissusta tuotava… Koirat olivat viikonlopusta onneksi yhtä väsyneitä kuin minä, joten vietimme erittäin rauhallisen toipumispäivän kotosalla.

Frankfurt on my mind und auf Deutch auch

Matkalla näyttelypaikalle - kuvauskohteena tämä:

Suurin luokka: junnunartut

Valionartut

ROP-kehä: paras uros, paras junnu-uros, paras vetsku-uros, paras junnu-narttu, paras narttu. Vetskunarttu ei mahtunut kuvaan.

Bulmers ei kotona maistunut yhtään niin hyvältä!

Kaupungilla treffattiin myös Phil Lynott