Viimein on aikaa yrittää saada melkein pari viikkoa bloggausta kiinni. Eli varoitus: tulossa joko kieliopeista piittaamatonta tajunnanvirtaa tai pelkkää luettelointia...

Keskiviikkona 24.6. jätimme Renan kanssa treenit väliin, koska Rena pääsi hierojalle. Viimeisestä käynnistä oli vuosi ja lihakset olivat "taas" jumissa. Timo oli tosin sitä mieltä, että jumitus johtui todennäköisesti siitä, että Rena oli joutunut tekemään lihaksensa uudelleen kuivuttuaan pentujen aikana. Joka tapauksessa kaikki jumit aukenivat helposti yhdellä hieronnalla, eikä sen puoleen ole tarvetta uuteen käyntiin lähiaikoina. Torstaina oli sitten trimmauspäivä, joten Renalla oli varsinainen hemmotteluviikko (Rena ei ehkä pidä trimmaamista suoranaisena hemmotteluna).

Perjantaina töiden jälkeen ulkoilutin koirat, pakkasin auton ja ajoin Millolaan. Jätin Rantin sinne Mantan ja Karin kaveriksi ja otin Erjan ja Mei lìn kyytiin. Ja keula kohti Länsisatamaa. Matkaseurana meillä oli Heikki Giganttimies Silvennoinen. Erja oli saanut uuden navigaattorin ja yllättäen sieltä löytyi myös äänivaihtoehto "vinoileva Giganttimies". Olen kerran aikaisemmin ajanut navigaattorin opastuksella ja silloin jouduin ilmiriitaan navin kanssa jo alkumatkasta ja tiuskin sille "Turpa kii!", tämän tästä . Nyt ei yhtään tarvinnut väittää vastaan vaan nauraa rätkätimme suuren osan matkaa - ja jaksoi naurattaa vielä takaisin tullessakin.

Yövyimme Go Shnell -hotellissa Tallinnan rautatieasemalla. Siisti edullinen hotelli, hyvä aamupala ja siisti puisto vastapäätä. Aamupissatuksen ja aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Pärnua. Tallinnassa oli vielä hieno ilma, mutta kun lähestyimme Pärnua alkoivat sadekuurot. Säätiedotus olikin luvannut heikkoja sateita, joten emme olleet erityisen huolissamme - vielä - vaikka ostinkin sateenvarjon samalla, kun Erja kävi kaupungilla korjauttamassa silmälasinsa. Pärnussa oli selvästi satanut jo ennen kuin ehdimme sinne, mikä oli vain hyvä, koska silloinhan "vähäiset sateet" olisivat kohta jo ohitse! Jaksoimme uskoa siihen, että sade kohta loppuu, melko pitkään...

Silloin ei satanut, kun roudasimme tavaroita näyttelypaikalle, eikä silloin, kun kuskasimme niitä pois. Sillä välillä satoikin sitten vähän tai vähän enemmän, hetkittäin jopa runsaasti.

Näyttelyyn oli ilmoitettu 5 airista; yksi uros, yksi narttupentu, yksi narttujuniori (Mei lì) ja kaksi valionarttua. Eil meitä oli vain kaksi kilpailemassa narttujen CACIBista, Katriinan Jenni ja Rena. Ja niinhän siinä kävi, että Jenni voitti. Onnittelut uudelle Vironvaliolle! Uros oli ROP, Milli oli ROP-pentu ja Mei lì ROP-juniori, eli Rena oli ainut, joka ei saanut "mitään" (vaca on tässä yhteydessä eimitään). Erja vei Mei lìn junnuryhmään, joten ehdimme uskoa sateen loppumiseen moneen kertaan päivän aikana. Onneksi ilma oli niin lämmin, että mitään kylmänhorkkaa tullut, vaikka muta pursuikin sandaaleissa varpaiden välistä. Ilman sadepilviä olisi ollut sietämättömän kuuma, joten ehkä tämä sittenkin oli parempi vaihtoehto.

Pärnusta jatkoimme Latvian Ogreen Riikan lähelle ja täytyy sanoa, että Tallinna-Riika välillä via Baltica on uskomattoman suora ja tylsä. Heikkikin oli ihan hiljaa, kun seuraavaan käännökseen oli matkaa yli 200 kilometriä. Ogreen ehdimme illansuussa, mutta meni vielä aikaa, ennen kuin pääsimme pesemään mutaroiskeet sääriltämme. Yöpaikkaan ei nimittäin ollut hyviä ajo-ohjeita. Hotellivarauksemme oli siirretty toiseen paikkaan, kun alkuperäinen hotelli mieluummin kestitsi moottoripyöräväkeä kuin koiraihmisiä. Eihän siinä muuten olisi ongelmaa ollut, mutta kun paikka oli niin uusi, etteivät mitkään kartat tunteneet sen osoitetta! Meni vähän haeskeluksi, mutta onneksi jokaiselta metsätieltä, jonne eksyimme, löytyi avulias henkilö neuvomaan. Erja oli tietysti se, joka joutui käyttämään kuuluisaa kielitaitoaan - myös käsilläpuhumista. Latvialaisilla ei ole englanti kovin hyvin hallussa, mutta halu auttaa oli aito, ja ensimmäinen neuvoja jopa soitteli moneen paikkaan selvitellessään, minne meidän tulisi mennä. Ja niin vain muutaman mutkan ja kyselyn ja aika monen kilometrin jälkeen löysimme perille.

Paikka ei ollut varsinainen hotelli vaan syrjässä oleva häiden yms. pitopaikka, jossa oli myös yöpymistilat. Ympärillä oli nurmikenttiä ja peltoa, joilla saimme luvan kanssa ulkoiluttaa koiria. Majoittautumassa oli meidän lisäksemme vain kaksi muuta koiraporukkaa - Suomesta tottakai. Saimme valita morsiussviitin, jossa oli iso oma kylppäri ja parivuode tai vastapäätä olevan suuren huoneen, jossa oli kolme sänkyä. Valitsimme erilliset sängyt, varsinkin, kun saimme käyttää morsiussviitin kylppäriä. Muutkin olivat tulleet mitä ilmeisemmin Pärnusta, sillä joka paikassa oli kuivumassa märkiä häkinpäällisiä ja sensellaista. Meille paikassa oli vain yksi puute - ei aamiaista - mutta ainakin malamuuttilauman omistajat tuntuivat kaipailevan iltamenoja. Koirille paikka oli ihanteellinen. Päästimme tytöt sekä illalla että aamulla juoksemaan irti pellolle ja kyllä ne paineita purkivatkin, varsinkin illalla. Rena alkoi itse asiassa pyörittelemään Mei lìtä siihen malliin, että piti vähän kiellellä - se näyttelykampaus nääs...

Aamulla näyttelypaikka löytyi ongelmitta. Ilma oli lämmin ja kuiva mutta onneksi vielä pilvinen. Latvialaiseen tapaan numerolappuja piti jonottaa jonottamsen vuoksi, mutta koska olimme paikalla ajoissa, se ei tuottanut ongelmia. Ruokaa ei vielä ennen yhdeksää ollut tarjolla, joten nautiskelimme hieman kuivahedelmiä, ettei pääsisi kehässä heikotus yllättämään.

Näyttelyyn oli ilmoitettu 5 airista - kaikki narttuja tietysti. Tuomari oli Petter Steen Norjasta. Ensimmäisenä kehään joutui Mei lì, jonka Erja antoi olla vähän "vallaton", koska oletti, että junnu saa sen anteeksi. Mutta eipä saanutkaan. Ihan excellent bitch, mutta valitettavasti... ei junnusertiä! Avoimessa luokassa oli kaksi paikallista koiraa, joita en ehtinyt katsomaan, koska kampasin Renaa ja joita Erja ei ehtinyt katsomaan, koska oli niin järkyttynyt siitä, että Mei lì jäi ilman sertiään. Valioluokassa Renan kaverina oli israelilainen narttu, joka oli niin pieni ja laiha, ettei siitä ollut vastusta. Paras narttu -kehässä oli sitten toinen avo-nartuista ja Rena. Kuvittelin oikein todella, että homma oli jo hoidettu, mutta eipä vain ollutkaan: Petter Steen laittoi avoimen luokan koiran voittamaan, kun ensin oli pyytänyt esittäjää esittämään koiraa hänelle sen sijaan että seisoskeli tuomariin selin... Renan etuliikkeet olivat Steenille liian kapeat, vaikka muuten erinomainen olikin. Ja tämä kaikki ennen aamiaista ja KAHVIA! Täytyy tunnustaa, etten siinä vaiheessa jaksanut hymyillä tuomarille.

Kaikeksi kummastuksekseni kehäsihteeri tuli kysymään, voinko ottaa vastaa CAC:n ja minulle ojennettiin Latvian serti. Ihmetytti todella, miten voi olla, ettei avoimen luokan koira saa sertiä. Hetken päästä, kun latvialaisen koiran omistaja tuli tulkin kanssa kysymään, saisivatko he nähdä Renan, kun ihailivat niin sen trimmausta, tuli tilaisuus kysyä, miksi he eivät saaneet sertiä. Siihen ei tullut selvyyttä, joten Erja "the kehäsihteeri" lähti kehään selvittämään asiaa ja serti saatiin latvialaiselle, jolle se kuului. Kehäsihteeri tuli korjaamaan paperit ja pahoitteli kovasti, mutta hyvähän se oli, että paikan päällä selvisi, eikä vasta sitten, kun olisin anonut valionarvoa. Mutta olen siis pidellyt Latvian sertiä noin viisi minuuttia, oisko ollut jopa kymmenen!

Siinä vaiheessa näyttelymenestys - siis sen puute - kyllä harmitti ihan  vietävästi, mutta kun olimme käyneet paikallisessa buffassa latomassa lautaselle kahvia ja suolaisia ja makeita piirasia sekä yhden limpparin - tämä kaikki parilla eurolla - ja nauttineet ne, alkoi mielialakin taas nousta. Hyvä ruoka, parempi mieli . Se latvialainen oli ihan hyvä airis, eikä tuomari antanut sellaisten sivuseikkojen kuin trimmin tai esittämisen harhauttaa itseään pääasiasta eli koirasta.

Näyttelypaikalla haimme vielä madotusleimat koirien passeihin, söimme vähän lisää ja Erja auttoi aussi-ihmisiä koiriensa esittämisessä, ennen kuin pakkasimme taas ja suuntasimme samalle pitkälle suoralle tielle, mitä pitkin olimme tulleetkin. Ilma oli kirkastumaan päin, mikä toi myös kuumuuden. Matkalla poikkesimme varjoisalle metsätielle ulkoiluttamaan koiria. Pärnussa poikkesimme tutussa kahvilassa ja Tallinnassa söimme ihan oikean lounaan. Paluumatka meni mukavasti tuomaria haukkuessa , mutta laivalla saimme parhaat naurut, kun jaksoimme nauraa itsellemme. Treffasimme samat aussitutut laivalla ja onneksi istuimme kannella kahvilla muistellessamme tämän - ja muutaman muunkin matkan - kommelluksia ja nauraa rätkättäessämme. Olisimme sisätiloissa saattaneet herättää tarpeetonta huomiota...

Melkeinpä parasta matkassa oli todeta, miten hyviä ja reippaita matkustajia koirat olivat. Rena oli rennompi kuin koskaan reissussa, se esiintyi hyvin, söi hyvin ja käyttäytyi kaikkialla hienosti ja hillitysti niin kuin se vain osaa. Mei lì oli tosi reipas ensimmäisellä matkallaan. Ensimmäisellä kaupunkikävelyllä sitä vähän jännitti, mutta se meni pian ohitse ja tyttö matkusti niin kuin ei koskaan olisi muuta tehnytkään.

Takaisin Millolassa olimme kahdeltatosita sunnuntai-iltana. Kun lähdin sieltä ajamaan kotiin, näin matkalla mäyrän, näädän ja supikoiran. Onneksi hirvieläimet pysyivät piilossa.

 Myytävänä: Ruma koira - eikä sen jälkikasvukaan ole hääppöistä: