Pidin pienen syysloman minäkin 16. - 19.10. Perjantaina 16. päivä pakkasin koirat ja tavaraa autoon ja ajoin Millolaan. Ranti jätettiin sinne Karin ja Mantan kaveriksi ja me Erjan ja typyköiden kanssa lähdettiin suunnistamaan kohti Länsiterminaalia: Balttianvalloitusyritykset jatkukoon!

Menimme yli 14:30 lautalla. Laiva oli perillä Tallinnassa pahimpaan perjantain ruuhka-aikaan ja kestikin tovin päästä pois paitsi laivasta niin myös satamasta. Onneksi aikataulu ei ollut kireällä. Tallinnan reunamilla pysähdyimme syömään ja kiertelemään Tartontien varrella olevassa ostoskeskuksessa.  Pimeyshän siinä ehti yllättää, ennen kuin saimme jatkettua matkaa.

Ajo-ohjeita kyselimme Heikki "Giganttimies" Silvennoiselta taas kerran . Sitä Erja ei tosin hoksannut, että navigaattorikin kyseli jotakin - tai lähinnä mitä navigaattori kysyi - ja taisi tulla vastatuksi kysymykseen "vältetäänkö hiekkateitä?" väärin . Nimittäin Latvian rajaa lähestyessämme ihmettelimme paitsi ennestään tuntematonta rajanylityspaikkaa niin myös alati kapenevaa tietä. Latvian rajan ylitettyämme löysimme itsemme kuoppaiselta ja kapealta hiekkatieltä. Valon pilkahdustakaan ei näkynyt missään ja muu ei auttanut, kuin seurata Heikin ohjeita . Onneksi ei auto simahtanut korpeen eikä muutakana onnettomuutta tapahtunut metsäteillä vaan pääsimme pikkuhiljaa paremmille teille ja Valmiera-viittojen opastukseen. Ilmeisesti metsäreittimme oikaisi melkoisesti, sillä se lienee todellakin nopein reitti Tallinnasta Valmieraan, mutta en voi suositella - ainakaan pimeällä!

Valmierassa yövyimme oikein viihtyisässä hotellissa. Huone oli tilava, kylppäri oli tilava, aamiainen erinomainen. Huoneen hintaan kuului aamiainen, mutta piti valita, halusiko "ruotsalaisen aamiaispöydän" vai pannukakkuaamiaisen. Me valitsimme "ruotsalaisen", joten ei tarkempaa havaintoa, mitä pannukakkuaamiainen olisi pitänyt sisällään, kun se oli katettu aivan toiseen saliin! (Hotellin nimestä minulla ei ole mitään muistikuvaa - kysykää Erjalta, jos kiinnostaa...)

Airikset olivat kehässä ensimmäisenä rotuna kymmeneltä. Näyttelypaikalle oli hotellilta pari kilometriä, joten ei tarvinnut nousta aamuyöstä, vaikka halusimmekin olla paikalla ajoissa. Ajoissa olimmekin, vaikka jouduimme mutkittelemaan sivukaduilla kun näyttelypaikalle vievä pääkatu oli tietyön alla monen korttelin pituudelta. Näyttelypaikkana oli melko uudelta vaikuttava palloiluhalli, oikein miellyttävä paikka. Heti aamusta sai auton hyvin parkkiin ja hallissa oli vielä väljää. Poppi soi niin, että korviin koski, mutta senkin sai hiljemmalle, kun Erja kävi pyytämässä.

Kun olimme hakeneet myös koirat sisälle, treenasi Erja Mei lìn liikuttamista. Ensimmäiset kymmenen minuuttia Mei lì kuvitteli olevansa ilmeisesti vinttikoirien ratakilpailussa, mutta varttitunnin jälkeen se liikkui jo niin kuin koirat näyttelykehässä liikkuvat. Onneksi oli aikaa ja tilaa treenata . Mei lì esiintyi ja liikkui hienosti myös kehässä ja pokkasi junnusertin ja junnu-ROPin. Renakin esiintyi ihan ok ja pokkasi ROPin ja sertin, kun muita airiksia ei paikalla ollut . Latvian muotovalion arvo irtosi siis tällä toisella yrittämällä.

Erja ja Mei lì valmistautumassa kehään

Meillä oli edessä pitkä matka Siauliaihin, joten emme jääneet ryhmäkehiin varsinkin, kun parasta junioria ei edes valittu - en olisi voinut harjoitella Mei lìn esittämistä ryhmäkehässä. Pakkasimme ensimmäisiä tavaroita ja koiria autoon, kun totesin, ettei lopakkoani löydy mistään. Kiiruhdin takaisin sisälle etsimään sitä häkkien luota, mutta turhaan. Olin tarvinnut rahaa ainoastaan kahvilassa käydessäni ja Erja lähti kyselemään lompakon perään sillä aikaa, kun minä tutkin vielä häkit ja penkinaluset tiheällä kammalla. Olin unohtanut jo puhelimen kotiin ja oli vähän orpo olo ilman puhelinta ja lompakkoa - passi oli vielä tallella tositaiseksi!

Minun ihmetellessäni leirissämme, Erja oli löytänyt englantia taitavaa henkilökuntaa, joka kuulutti rahapussini perään, sekä rahapussini - kahviosta. Loppu hyvin kaikki hyvin. Vähän nauratti tosin se, kuinka tarkkaan olimme miettineet lompakon kätkemisoperaatiota sille hetkelle, kun olimme molemmat kehässä .

Näyttelypaikalla oli näkynyt jo paikallisten autoja lunta katolla, joten osasimme odottaa, että räntää sataisi jossain vaiheessa matkaa. Niin kuin satoikin. Sade alkoi aika pian Valmierasta lähdön jälkeen ja sitä riitti Riiaan asti. Onneksi Erjan autossa oli talvirenkaat, joten ei haitannut lumi tai räntä matkantekoa.

Riian liepeillä pysähdyimme taas ostarikierrokselle ja syömään. Löysimme aivan i-ha-naa kiinalaista ruokaa. NAM! Evääksi löytyi uunituoreita balttialaisia piirakoita ja Lucky Dog -siideriä (mm.). Jostain syystä Heikki opasti meidät ajamaan Riian läpi, mutta nyt lauantaina etelään ajettaessa kokemus ei ollut lainkaan niin karmea kuin kaksi vuotta sitten perjantai-iltana matkalla länteen...

Heikki tunsi taas reitin ja ohjasi meidät päivän hämärtyessä suoraan hotellin pihaan. Tämäkin oli mukava hotelli, edelleen riittävän tilava huone ja isohko hyvätasoinen kylppäri. Aamiaisen sai lisähintaan, mutta huoneen hinta koira- ja aamiaismaksuineenkin pysyi kohtuullisena. Iltapalaksi nautimme maukkaita piirakoita ja kuohuviiniä sekä seuraavan päivän varalle Lucky Dogit.

En tiedä sitten johtuiko ruttuisesta tölkistä, mutta onnekkuutta ei ihmeemmin sunnuntaille saatu... Rena ja Mei lì rentoutuivat iltapaininen merkeissä:

Aamulenkillä yritimme nostaa paikallista rahaa vastapäätä olevan kaupan seinässä olevasta automaatista, mutta se ei suostunut meille rahaa antamaan, joten päätimme pärjätä ilman. Näyttelypaikka oli taas urheiluhalli, tällä kertaa paljon nuhruisempi. Tiet olivat ahtaat, parkkipaikka oli ahdas, kulkuväylät olivat ahtaat ja portaita oli myös sisällä. Tällä kertaa näyttelyyn oli ilmoitettu myös kaksi muuta airista; junioriuros ja avoimen luokan narttu Rose Stella Auksinè Svaja. Koiran kasvattaja harjoitteli liikuttamista kehässä ennen arvostelun alkua ja totesin, että kilpakumppanilla on niin hyvä takaosa ja upeat takaliikkeet, että se voittaa Renan jo pelkästään niillä. Laadukas narttu se oli muutenkin, joillekin ehkä liian kevyt rungoltaan mutta aivan mahtavassa lihaskunnossa ja koska perässä sekä etuosassa oli leveyttä, ei rungon olemattomuutta juuri edes huomannut. Junnu-uros oli puolestaan vaatimaton, sanoisiko vanhanaikainen.

Ennen meidän arvostelua kehässä oli kolme ridgebackiä ja tuomari arvosteli niitä ikuisuuden. Koirien suuhun hän ei uskaltanut koskea vaan pyysi omistajaa näyttämään, mikä sekään ei kaikilta onnistunut. Airisuroksenkin arvostelu kesti kauan eikä aavistustakaan, mitä se sai, ei kuitenkaan erinomaista. Mei lì oli hieman temppuillut omiaan ennen kehää, mutta kehässä se esiintyi hienosti ja seisoi upeasti. Ja arvostelu kesti. Ja kesti. Ja... Erja pyöräytti Mei lìtä muutaman kerran ympäri, jottei se ihan puutuisi, mutta pimu jaksoi seisoa uskomattoman hiemnosti. Seuraavaksi oli avoin luokka, jonka arvostelu sujui jo hieman nopeammin.

Rena kiersi kehän omalla vuorollaan. Tuomarin tullessa tutkimaan, Rena käänsi aavistuksen päätään, jolloin tuomari perääntyi ja viittoi minua näyttämään hampaat - ei puhunut sanaakaan, mitään kieltä. Kun Renan arvostelu oli ohi, kutsuttiin kehään sen seuraksi avo-narttu - Mei lìtä ei kelpuutettu PN-kehään. Tuomari laittoi Auksinè Svaja -nartun voittamaan ja muistin onnitella hymyillen, kun olin siihen etukäteen varautunut . Renalle riitti Liettuan valionarvoon saamansa luokkaserti, joten siksikin oli varaa onnitella .

Ihmettelimme Mei lìn tulosta - eri ilman juniorisertiä. Arvostelu oli liettuaksi, joten siitä ei ollut juuri iloa. Erja on jo aikaisemmilla retkillään tehnyt tuttavuutta Auksinè Svaja -kasvattajan kanssa ja keksimme kysyä häneltä, mitä koiriemme arvostelulapuissa mahtaa lukea. Selvisi, että loputtoman pitkän tuumailunsa tuloksena tuomari oli keksinyt listan mitä omituisempia virheitä Mei lìstä, tulkkimmekin pyöritteli päätään ihmeissään. Jäi vähän huono maku tuomarin asiantuntemuksesta. Mei lì on kehittynyt tosi paljon parin viime kuukauden aikana. Se on tehnyt itselleen takakulmauksia ja näyttävää takaosaa - senkin takia tuntui tylsälle, että tuomari ei ymmärtänyt, miten hienoa koiraa sai arvostalla. Mutta onneksi Mei lìllä on jo Liettuan junnuserti, joten ei tarvinnut siitä katkeroitua .

Pakkasimme tavaramme ja olimme tyytyväisiä, että pankkiautomaatti ei antanut aamulla rahaa. Seuraavat kahvitkin päätettiin juoda vasta Latviassa!

Siellä kahvilassa Latviassa koin melkoisen yllätyksen, kun vedin tuolia pöydän alta: tuolilla makasi kissa! Loikkasin ensin säikähdyksestä puoli metriä takavasemmalle ennen kuin aloin hekottamaan. Kissa sai jäädä tuolilleen - se oli lähinna takkaa - ja minä istuin viereiselle tuolille.

Loppumatka meni kommelluksitta. Mitä nyt ajelin keskellä yötä kesärenkailla lumista moottoritietä kotiin Millolasta . Onneksi lunta ei ollut kuin Lohjanharjun ja kakkostien liittymän välisellä matkalla. Loppumatka oli suolattu ja lämpötilakin plussan puolella. Omaan sänkyyn oli ihana päässä vaikka ei niissä hotellivuoteissakaan mitään valittamista ollut.