Sunnuntaina oli lumesta ja pakkasesta enää muisto vain. Olin ilmoittanut Renan ATD:n kisoihin Purinalle. Siellä oli vain yksi startti kakkosille ja tosi pienet ykkös- ja kakkosluokat, koska samaan aikaan LÄGIllä oli tuplakisat. Olin jonottanut Janakkalan tokoon peruutuspaikkaa, siksi valitsin "kotikisat" - jos olisin päässyt tokoon, olisi taloudellista tappiota turhasta agi-ilmosta tullut vain 10 e .

Olin lauantain jäljiltä niin väsynyt, että olin ihan tyytväinen, että ohjelmassa oli vain yksi startti ja sekin lähellä. Kisatyöntekijöistä oli kuitekin pulaa ja olin lupautunut kolmosluokkiin töihin, vaikka ei ihan rehellisesti sanoen olisi kiinnostanut tippaakaan. Sen verran syvälle on kuitenkin yhdistysideologia uponnut, että en voinut sanoa ei, kun suoraan pyydettiin. Eli ihan oma vika.

Maksikakkosissa starttasi vain 8 koiraa (!). Olin sopivasti paikalla niin, että ehdin lämmitellä koiran ennen rataantutustumista. Rena starttasi toisena, joten turhaa ei aikaa jäänyt norkoiluun ja loput kuusi koiraa piipahti radalla sillä aikaa, kun ihmettelin, että mitä sitä taas tulikaan tehtyä. Ei sikäli, että olisimme mitään ihmeellistä tehneet, radasta ei jäänut edes kovin selkeää muistikuvaa mieleeni, kun koko kisa oli niin nopeasti ohi!

Lähtö oli huono sikäli, että Rena liikkui ilman lupaa. Toruin, ja kävin aika hätäisesti laittamassa uudelleen paikalleen. Tuomaripäivillä on päätetty puuttua mm. lähdössä "vehtaamiseen", joten oli huono omatunto jo siitä, että jouduin kertaalleen laittamaan koiran takaisin. Enimmäkseen rata meni kuten olin suunnitellut. Siinä ei ollut mitään pahoja paikkoja, mutta sen verran sai kääntyillä, ettei käynyt yksitoikkoiseksi. Keppien jälkeen valssasin, jotta sain Renan varmasti putken kauempaan päähän. En ole tottunut vieläkään sen nykyiseen estehakuisuuteen, joten tuli vähän yllätyksenä, että Rena hakeutui kohti sivussa olevaa hyppyä - vaikka Jonna oli sitä erikseen ääneen pohtinut. Sain kuitenkin pelastettua, vaikka ylimääräistä mutkaa tuli. Seuraavasta putkesta syöksyttiin suoraan puomille ja tajusin jo, ennen kuin Rena ehti puomille asti, että nyt ei osu kontaktille kuin onnella. Eikä sitä onnea ollut, eli ihka ensimmäinen virhe ylösmenokontaktilta. Radan loppupään mutkiin olin osannut valita oikean ohjauskuvion, kun ohjailin rataantutustumisessa "virtuaalikoiraa" - ilma sitä olisin ollut hukassa. Nyt selvittiin kunnialla.

Vitosen lisäksi yliaikaa 1,90. Tuloksissa olin näkevinäni kolme nopeampaa vitosta, joten lähdin jäähdyttelylenkille ja siitä suoraan viemään Renaa kotiin. Kun tulin takaisin, autosta ulos tullessani Kariluotoska kantoi minulle ruokapussia, keltaista ruusuketta ja After Eight -pakettia. (Todennäköisesti Sari oli viemässä palkintoja juuri toimistoon, en jotenkin jaksa uskoa, että hän olisi odotellut ulko-ovella varta vastan minua saapuvaksi ). Niitä vitosia oli siis vain kaksi, eli Rena oli sijoittunut kolmanneksi ja minä missanut ensimmäistä kertaa palkintojen jaon. Näitä "ekoja kertoja" on tuntunut viime aikoina riittäneen.

Viisi ja puoli tuntia siihen päälle kylmässä hallissa oli melkoinen koettelemus. Oli sellainen fiilis, että suosiolla päätän kisakautemme tähän, kun tarjolla ei ennen tammikuuta olisi muuta kuin itsenäisyyspäivän kisat. Lauantai-aamun 8 asteen pakkanen oli hyvä muistutus siitä, että talvi on tulossa, eikä talvella ole kiva kisata. Kummasti siinä muita katsellessa tuli kuitenkin mieleen ajatus, että mitä jos ehkä kuitenkin... Jää nähtäväksi.

Tavallaan oli hauska olla pitkästä aikaa ratahenkilönä, kun siinä sentään pääsee seuraamaan kisoja eturivin paikalta. Tosin tuli taas mieleen maksikolmosia katsellessa, että bortsuagility on ihan eri laji kuin se, mitä me Renan kanssa harrastamme . Medien meno näyttää jo tutummalta, minit ovat sitten taas kokonsa puolesta jo toiselta planeetalta. Kaksi tuntia ehdin luulla, että minulla on tarpeeksi vaatetta päällä... ei sitten kuitenkaan ollut.

Lisää tälaisia viikonloppuja, niin minäkin opin nauttimaan siitä, että pääsen maanantaisin takaisin töihin - lepäämään.