Rantin treenikaveri, ystävämme Remo, lähti tiistaina kivuttomille metsästysmaille. Kävimme vielä maanantai-iltana yhteisellä iltalenkillä jättämässä jäähyväiset. Remo oli sen verran tanakassa lääkepöllyssä, ettei ollut köyhä eikä kipeä. Poikien tervehdyslouskutus sujui aivan vanhaan malliin.

Remo oli ainoa laatuaan, internet-ostos, Saksan Ihme. Elin mukana alusta asti, etsin sukutauluja ja vastaanotin "se on ihan kauhee!" -tekstiviestejä noutomatkalta. Muistan vieläkin erityisen elävästi yhden illan pimeällä parkkipaikalla Pähkinärinteessä, kun noin kolmekuinen pentu juoksenteli kikattavan pikkupojan perässä, eikä yrittänytkään tarttua pojan vaatteisiin kiinni. Eikä se ollut taistelutahdon puutetta - rättiä pentu repi ja lujasti.

Remo ja Ranti aloittivat treenamisen Ticon ja Tahvon vanavedessä. Remon ilmiömäiset koulutusominaisuudet tulivat selviksi heti kättelyssä. Sen kyky omaksua ja halu yrittää tehdä kaikki, mitä opetettu oli - ja sellaistakin, mitä ei oltu vielä opetettu (mä kokeilen, jos se osais) - oli mykistävä. Tietysti tarvittiin myös Jonna ja Jonnan kouluttajan kyvyt, jotta Remon ominaisuudet pääsivät kukoistamaan. Samaisesta koirasta olisi voinut tulla melkoinen luupää väärissä käsissä...

Remo teki sen, mitä sille oli opetettu, sillä ei ollut huonoja päiviä. Joskus saattoi tietysti herätä kysymys, mitä sille oli opetettu. Olimme onnistuneet kouluttamaan sekä T&T:lle että R&R:lle seisomaan jäämiset niin, että koirat kääntyivät vinoon vasemmalle. Remon kohdalla tätä yritettiin korjata siten, että kävelin koiran vasemmalla puolella, kun Jonna antoi "seiso"-käskyn. Remo kiersi minut, jotta pääsi kääntämään etupäänsä vinoon! "Näin mulle on opetettu!" Nauroimme katketaksemme: hyvin koulutettu!

Remon ja Jonnan treenikavereina ei koskaan päässyt luulemaan liikoja itsestään eikä koirastaan. Oli jotenkin isestäänselvää, että Remo oli omassa kastissaan. Minulla on mennyt kauan tajuta, että Ranti on itseasiassa ollut tosi hieno tokokoira ja olisi ollut vielä hienompi, jos ei sen lisääntyvä koira-agressiivisuus olisi katkaissut uraamme. Remon  luontainen kontakti ja huima suorituskestävyys olivat piirteitä, jotka nostivat sen aivan omaan luokkaansa. Hakuruudun alkeisharjoituksissa Remo ei poistunut ruudusta, ennen kuin esine oli noussut mutta Rantilta loppui usko jo muutaman metrin päästä minusta, vaikka oli nähnyt esineen viennin - useimmiten minun piti mielenrauhani vuoksi jättää vertailu sikseen ja todeta vaan, että Remo on Remo.

Vaikka pojat viettivät lukemattomia hauskoja hetkiä yhdessä treenikentillä ja olivat aidosti iloisia toistensa näkemisestä, emme antaneet niiden seurustella vapaasti keskenään. Oli liikaa menetettävää, jos pojat olisivat ottaneet yhteen. Remo ei tosin eläissään provosoitunut mistään niin paljon, että olisi edes vastannut - ei edes tosien uroksen hampaista niskassaan! - mutta kuumakalle-Rantin kanssa ei viitsinyt ottaa riskejä. On minulla kuva siitä ainoasta kesäpäivästä, kun pojat saivat olla vapaana keskenään, tosin suurella pihalla ja tiukassa valvonnassa, mutta en laita sitä tänne, koska kuvassa mukana oleva henkilö ei halua kuvaa julkisesti esille . Toki muutaman kerran pojat löysivät itsensä samalta puolelta aitaa, kun lapsille oli käynyt "vahinko", mutta silloinkin Ranti vain heilutteli iloisen hämmentyneenä häntäänsä: "Me ollaan kaikki yhdessä!".

Remon toimintakyky ja hermorakenne eivät saaneet aivan täyttä oikeutta luonnetestissä, sillä molempia jätkällä tosiaan riitti. Tarinat Remon toimintakyvystä jäävät elämään, se on varma... "Möllikkää" ei myöskään hetkauttanut mikään. Joko se onnistui pitämään pokkansa täydellisesti loppuun asti tai sitten sen hermot olivat rautaa. Se antoi käsitellä itseään miten vain ja sai joskus myös kärsiä siitä. Joku kesä Someron leirien aikaan olimme yhdistetyllä mökki- ja leirireissulla, kun Remo repi kannuskyntensä ja Rantilta jäi tassu takaluukun väliin. Eipä siinä muuta kuin äijät autoon ja Someron päivystävälle eläinlääkärille. Ranti oli lähes jalaton, joten se sai melko nopeasti rauhoituspiikin. Remon kynttä ja paljaana olevaa hermoa lääkäri puolestaan ronkki ja ronkki - vain, koska Remoa antoi. Ranti koki ihmeparantumisen jo seuraavana päivänä, Remolla oli riesaa kynnestään pitkään.

Olin välillä suorastaan vihainen siitä, että Remon koko kapasiteetti jäi käyttämättä, mutta kieltämättä elämä joskus haittaa koiraharrastusta. Remo ehti kuitenkin melko lyhyellä toko- ja agilityurallaan tehdä vaikutuksen moneen. Se teki vaikutuksen ihmisiin myös "kotikoira-uransa" aikana. Oli vaikeaa olla huomaamatta, että Remon on omaa luokkaansa - sekä hyvässä, että joskus myös pahassa .

Vaikea uskoa, että Remo on poissa - kuten ehkä häälyvistä aikamuodoista voi päätellä.

Oli kunnia tuntea Remo - ja etuoikeus treenata yhdessä. Jäämme kaipaamaan sitä toista "vasikankokoista".   Seuraavana kirkkaana iltana katselen Kassiopeian suuntaan. Siellä loistaa myös Remon tähti, varmasti. Se suurin.