Hetkellisiä havahtumisia talviunilta tapahtuu, mutta ne eivät tunnu kantavan pitkälle...

Viime viikonloppuna olimme Renan kanssa Huotarin Peten koulutettavina Sporttikoirahallilla. Se oli siinä mukavassa saumassa, kun pakkanen oli hellittänyt jo, mutta lumisade ei vielä ollut alkanut. Oli kuitenkin vähän vaikea saada koottua itsensä treenifiilikseen, mutta kyllä se sitten jotenkin sujui.

Pääsimme radalla kahteen eri otteeseen kukin ja väliajalla pääsi myös "pienelle puolelle" lämmittelemään. Pete keskittyi enemmin siihen, millä fiiliksellä koira työtään tekee kuin siihen, ovatko kaikki käännöt ja kieputukset viimeisten virtausten mukaisia. Ja olikin sitten siitä harvinainen kouluttaja, että keskittyi Renankin kohdalla olennaiseen, eli ongelmaan - vauhtiin.

Peten teoria oli, että Renaa hidastaa erityisesti "ähäkuttiohjaus", eli yllätykset radalla. Se haluaa tietää, mihin ollaan menossa ja sen mieliala laskee heti, kun joutuu yllättäen käännetyksi odottamattomaan suuntaan. Terrierin maailmankuvaan sopii hyvin tuumata, että "tee itseksesi", jos ei ohjaaja tunnu osaavan päättää, mitä haluaa. Kilttinä koirana Rena ei näytän keskisormea, vaan "masentuu". Kyllä muutkin kouluttajat, joiden ohjattavana olen viime aikoina ollut, ovat kiinnittäneet huomioita ennakoivaan ohjaukseen (tai lähinnä sen puutteeseen ), mutta kokonaisajatus on ollut ainakin minulta hukassa.  Renalle pitää rakentaa oikea mieliala radalle ja se vaatii sen, että harjoitellaan sujuvia selkeitä ratoja - ja yksinomaan niitä, kunnes asenne alkaa olla kohdallaan.

ASB:ssä olleessa Dawn Weaverin artikkelissa oli paljon samaa asiaa ja olinkin jo sen luettuani ehtinyt hahmottamaan useammankin virheen, jonka olen Renan kanssa tehnyt. Sitä kun tietäisikin koirastaan ennen koulutuksen aloittamista kaiken sen, minkä tietää viiden vuoden jälkeen... Toivottavasti muistan nämä kaikki hienot pohdinnat vielä sitten, kun pääsen treenamaan Renan kanssa. Se aloitti viime viikolla vihdoin juoksunsa oikeasti, joten kolmisen vikkoa on aikaa vielä tuumailla.

Vuoroa odotellessa treenasin Renan kanssa keppejä ja putken pimeää päätä ja molemmassa on tapahtunut huomattavaa edistystä. Vielä kun saataisiin vauhti mukaan pakettiin, niin mulla alkaisi olla agilitykoira.

Treenit olivat siis oikeain hyvät, mutta ei se into jaksanut kuitenkaan ihan arkeen asti kantaa, varsinkaan, kun muutama päivä meni siihen, että lumitöitä sai tehdä kolme kertaa päivässä. Lämpötilat ovat jo inhimilliset, mutta treenikärpäsen puremaa odotellessa...