Näillä helteen hiostamilla käsillä on näköjään lipsahtanut ote bloggaamisesta kokonaan. Yritänpä paikata aukon ja toivoa sopii, että pääsen pikkuhiljaa taas ajan tasalle...
Toko 19.7.
Kaksi viikkoa sitten elettiin aikaa ennen airisleiriä. Helteet eivät olleet kummemmin hellittäneet, mutta pakkohan se oli välillä tehdäkin jotain. Aloitimme naistenviikon tokoilemalla illan jo vähän viilennyttyä "omalla" kentällä. Koko kesäkuun väänsimme nostoharjoituksia ruokailun yhteydessä, kunnes totesin, että onnistun kehittämään Renalle ei-toivottuja maneereita, joten löysäsin vähän tahtia ja palasin monipuolisempaan kapulan käsittelyyn. Kesän toinen teema on ollut seuraamisen paikka ja seuraamisharjoituksilla aloitettiin tälläkin kertaa. Teimme lyhyitä pätkiä keskittyen oikeaan paikkaan ja voi veljet, että osasikin näyttää hyvältä! Vasen käteni ei edelleenkään heilu, mutta olen siirtänyt sen Virven ehdotuksesta taakse ja siellä, vähän vartalon keskilinjan takapuolella se nyt pysyykin, ainakin siihen asti, että saadaan näillä eväillä seuraaminen pakettiin.
Pysähtymisiä kokeilin niin, että kävelin itse takaperin. Tämä ei toimi niin hyvin, kuin voisi kuvitella, koska Rena alkaa hakeutua sivulleni ja sillä väännöllä ei todellakaan tehdä suoria pysäytyksiä. Pitää siis palata kulkemaan samaan suuntaan Renan kanssa ja etsiä joku toinen piste a, johon palata. Ja se nouto sitten. Tein rohkeasti kokonaisen noutoliikkeen. Onnistui muuten hyvin, mutta Rena tarvitsi toisen käskyn lähteäkseen. Päätin nostattaa noutointoa tekemällä vauhtinoutoja. Hetsasin, heitin, lähetin kapulalle. Rena lähti reippaasti, MUTTA: jo kerran suussa olleeseen kapulaan oli tarttunut hiekkaa ja Rena jäi arpomaan, voiko siihen tarttua lainkaan. Nosti kuitenkin viimein ja ravasi sitten kapulansa kanssa takaisin. En ole kovin hyvä reagoimaan ylläreihin, pitäisi aina saada aikaa tuumata... Halusin kuitenkin onnistuneen noston, joten puhdistin kapulan, innostin taas ja lähetin Renan liikkuvan kapulan perään. Nyt kapula ei noussut lainkaan. Tähän väliin sopisi vielä muitakin väänneltyjä naamoja, mutta lopulta aukaisin totaalilukon siten, että kävimme hakemassa kotona odottaneen ruokakupin ja palasimme kentälle sen ja noutokapulan kanssa. Ekalla "tuo" -käskyllä ei vielä noussut, mutta hetken kesäillan auringonlaskua ihailtuamme saatiin toisella yrittämällä kapula ylös... Loppuviikon aterioiden alkupalaksi Rena saikin sitten aina noutokapulan noston...
Agi 21.7.
Aamukuudelta ylös ja hallille. Kuulin jälkikäteen, että tiistaina olisi kyllä ollut ryhmätreenitkin, kun "kolmen viikon tauko" ei tarkoittanutkaan sitä, että kolme harjoituskertaa jäisi välistä vaan sitä, että treeneistä treeneihin on kolme viikkoa. Nytkin ollaan taas "viikon tauolla" eilisten ja ensi tiistain treenien välillä.
Mutta siis, treenasimme kaksi viikkoa sitten kahdestaan hallilla ennen töihin menoa. Olin piirtänyt itselleni radan, jossa oli mm. Kokkolan ensimmäisen radan ongelmakohta. Koska kontaktien sijainti ei suosinut alkuperäistä piirustustani, laitoin lopulta sen mukaan paikalleen vain viisi estettä, mutta se olikin sitten tosi antoisa pätkä. Jouduin ihan oikeasti miettimään omaa ohjaustani ja sijoittumistani, että sain Renan oikealle reitille ja kuviolla sai aikaan monta vaihtoehtoista pätkää, joten taidan suunnitella joskus toistekin etukäteen, mitä teen .
Kokkolan jäljiltä piti myös paikkailla kontakteja ja keppejä ja teimmekin onnistuneet estetreenit. Keppien aloituksessa ei ollut mitään ongelmaa - kuten ei koskaan treeneissä - ja keskityin miettimään, miten toimin, jotta voisin tietoisesti toimia samoin myös kisoissa.
Hyvän mielen täsmätreenit! Vaikka ottikin päähän jälkikäteen kuulla hattuilua ilmoittamattomasta poissaolosta sen lisäksi, että treenikerta jäi väliin, niin todennäköisesti sain tästä treenistä enemmän hyötyä kuin olisin ryhmätreenistä saanut. Ja ei, en olisi saanut itseäni tiistai-illan treenien jälkeen kekiviikkoaamuna hallille.
Rauma 24.7.
Nyt aletaan jo lähestyä leiriä, mutta vasta noin 80 kilometrin päähän - laitan leirikuulumiset erikseen.
Ajoimme Pomarkkuun Rauman kautta, missä oli lauantaina kolme starttia, kaksi agilityrataa ja yksi hyppyrata. Ensimmäinen rataantutustuminen oli 12:30. Ei tarvinnut nousta aamuyöstä vaan ehdimme matkustaa leppoisalla aikataululla, kun lähdimme kotoa kahdeksalta. Sääennuste oli matkustamisen ja kisaamisen kannalta myötämielinen: Raumalla 16C ja sadetta. Aurinko olikin pilvessä melkein koko ajomatkan ajan, mutta Raumalla ei satanut ja lämpöäkin oli vähän enemmän kuin luvattiin, mutta ei kuitenkaan hellelukemia.
Kisat käytiin kahdella radalla, toinen oli hiekkapohjainen ja toinen nurmikolla. Radat olivat melko kaukana toisistaan ja leiriydyin lähemmäksi hiekkakenttää, kun molemmat agilityradat olisivat sillä. Metsästä löytyi mukava ulkoilureitti (ja mustikoita!), ilma oli miellyttävä ja tunnelma rento. Maija ja Maria tulivat Porista meille kannustusjoukoksi, joten omaa vuoroa odotellessa en ehtinyt edes pitkästyä.
Koska olin olettanut, että päivä olis märkä ja kolea, en ottanut Renan viilentämistä kovin vakavasti, vaikka hiki nousikin pintaan jo rataantutustumisessa. Johtuiko sitten siitä vai pitkästä ajomatkasta vai oman tsempin puutteesta, mutta Rena oli radalla aika löysä. Teki kuitenkin virheettömän radan ajan mennessä yli 0,84 s. Rata oli aika simppeli, joten kuvittelin nollia tulleen runsaasti, mutta niin vain sijoituimme tuolla tuloksella kolmanneksi.
A-radan palkintojenjako
B-rata
kuvat: Maria Peltonen
Toinen rata oli aavistuksen vaikeampi, mutta pysyi vielä kategoriassa "helppo". Alku oli haasteellinen, kun yritin miettiä taloudellisia linjoja ja sitä kuinka saisin kerrottua Renalle, mihin seuraavaksi olisimme menossa. Erityisesti minua huoletti se, että saan Renan suorassa linjassa muurille, joka oli täyskorkea. Päädyin vekkaamaan ennen muuria, mutta jokin ohjauksessa lienee mennyt pieleen, sillä Renan askelmerkit eivät osuneet kohdalleen ja se törmäsi päin kolmatta rimaa tosi pahasti - videon äänistä voisi päätellä, että rima katkesi, mutta yhdeksi kappaleeksi se jäi. Törmäyksestä johtuen Rena hidasti selvästi. Sain kannustaa tosissani, että sain sen uudelleen vauhtiin. Loppurata tehtiin virheettä, vaikkei kovin kauniisti sillä unohdin (taas) radankin kertaalleen ja se aiheutti ylimääräisen mutkan matkaan. Yliaikaa kertyi yli kaksi sekkaa, ja tulos oli siten 7-ja-jotain.
Sitten alkoikin päivän "hauskuus". Olin lukenut aikataulun ja pannut merkille, että hyppyradan rataantutustuminen nurmikentällä oli merkitty alkamaan 10 minuuttia aikaisemmin kuin meitä seuraavan luokan rataantutustuminen hiekkakentällä. En ollut kuitenkaan laittanut tietoa aktiiviseen muistiin ja keskittyessäni kuhunkin rataan kerrallaan ja seurustellessani väliajat, olin unohtanut sen. Rena oli luokassaan hyvin loppupäässä ja kun olimme radalta päässeet ja aikamme rauhoittuneet, aloin etsiä aikataulu ja vilkuilla toisen radan suuntaan selvittääkseni missä mennään. En havahtunut siihenkään, kun näin rimojen olevan maksikorkeudessa vaan totesin vain, että siellä täytyy olla vielä maksiykköset menossa. Hetken päästä aloin katsomaan rataa lähemmin ja kävi selväksi, ettei se todellakaan ollut mikään ykkösen rata ja vielä lisää skarpattuani tajusin, että radalla meni aiemmista starteista tuttu kakkosluokan koira.
Järkevintä tässä vaiheessa olisi tietenkin ollut saapastella tuomarinsihteerin luo ja kysyä "mitäs nyt tehdään". Mutta kun edelleenkään en ole hyvä tekemään päätöksiä, jos en ehdi tuumata ensin, päädyin opettelemaan rataa sieltä radan reunalta, kun "eihän meillä ole sieltä mitään saatavaakaan". (Olis sieltä voinut sen toisen muumimukin yrittää saada!)
Oli sen verran vaativa rata, että siellä itse radalla olisi kannattanut pyöriä tutustumassa ja vähintään viisi minuuttia. Alku oli hyppy, hyppy ja tiukka kääntö takaisin päin ja oikealle hyppy ja siitä matka olisi jatkunut alkuperäiseen suuntaan. Menin ottamaan Renaa vastaa toiselle hypylle. Pakkovalssi olisi ollut siihen ihan järkevä, mutta käytännössä vain blokkasin tyhmästi Renalta tien, jolloin sen oli mahdotonta ("ei pysty!") hypätä minua kohden ja se sotkeutuii rimaan - taas. Rima ja ilmeisesti myös "erikoinen" radalle valmistautumiseni masensi Renaa niin paljon, että ainoa järkevä teko oli tuoda se maalin kautta pois.
Renan jälkeen oli vielä yksi koira, sen jälkeen annettiin kolmen rataantutustumisesta myöhästyneen ohjaajan tutustua rataan kaksi minuuttia . No okei, vitutti. Tunnustan. Aikataulu oli kohtuuton varsinkin luokan viimeisille koirille eikä kuulutuksia mahdollisuudesta tutustua rataan ja suorittaa se muiden jälkeen annettu ainakaan enää siinä vaiheessa, kun itse olin kakkosradan kuulutuksien saavutettavissa. Tuomarikin olisi voinut vähän harkita, kun rataantutustumiseen tulevista 14 koiran ohjaajista ainakin 4 oli poissa! Ja sitten se olisi ollut vielä kivan haastava rata kokeiltavaksi
Lämmittelyalueella oli onneksi hyppyjä, puomi ja kepit, joten pääsin palauttelemaan Renaa. Hiiriivoimalla se kävikin hyvin ja tekemisen ilo ja tempo saatiin takaisin, eikä rimatkaan pelottaneet.
Sellainen oli siis meidän osuutemme Rauman pitsiviikoilla. Sunnuntainakin olisi ollut vielä kaksi starttia, mutta pidin parempana välillä harjoitella. Leirille siis!
Kommentit