Pennut täyttivät kahdeksan viikkoa lauantaina. Koti hiljeni kummasti, kun kuusi kahdeksasta muuti omiin koteihinsa, mutta riittäähän näissä kahdessakin puuhaa ja ihmettelemistä.

Kahdeksan melkein kahdeksanviikkoista airspentua saa melkoisen hulinan aikaiseksi. Niiden paimentaminen paikasta a paikkaan b, on lähes mission impossible, kun aina kuitenkin joku ehtii siihen paikkaan c - tai takaisin sinne a:han. Meteliä riittää, ruokaa kuluu ja kakkaa ja pissaa tulee niin, että siivoaminen niin ulkona kuin sisälläkin on jo itsessään täysipäiväistä hommaa. Sen vuoksi pentujen luovuttaminen on tavallaan helpottavaa, on niin itsestään selvää, että ne tarvitsevat omat kodit ja omat ihmiset hoitamaan ja kasvattamaan, kun yhden resurssit ei enää riitä. Helpotuksesta huolimatta se on myös sydäntäsärkevää ja erittäin stressaavaa.

Koko loppuviikon nukuin huonosti, kun heräsin kaikkiin ääniin ja herättyäni jäin pohtimaan, mitä kustakin pennusta tulee ja kuinka ne pärjäävät maailmassa. Päivät kävin ylikierroksilla, kun järjestin itselleni ylenmäärin tekemistä luovutuksen valmisteluissa ja itse luovutuksessa. Itkemäänkään en ehtinyt, kun aina oli seuraava etappi edessä ja kova kiire johonkin. Lähimpänä kyyneleet olivatkin, kun katselin keittiön ikkunasta, kun viimeinen tyttö, Sili, tepasteli häntä pystyssä uuden isäntänsä perässä kohden parkkipaikkaa. Kahdeksanviikkoinen ON liikuttava.

Kotiin jäivät vielä SÄLLI, joka lähtee viikon tai kahden kuluessa ja PATE, joka on yhä kotia vailla. Hieman pelottaa antaa pennulle kutsumanimi - "nelospoika" tuo paremmin pientä etäisyyttä pentuun, josta on luovuttava - mutta helpompaahan niistä on oikeilla nimillä puhua. Koska minulla ei ole aavistustakaa, miten kauan Pate täällä keikkuu, valitsin jäämään sen pennun, jonka itse mieluiten uroksista pitäisin - jos voisin. Kaksi äijää talossa on mahdottomuus (Renan lisäksi) ja Patehan on äijä ;-)

Rena on selvästi rentoutunut, kun pennut ovat vähentyneet. Se ei ole haikaillut lähteneiden perään, vaikka olikin sitä mieltä, että pennut ovat vielä liian pieniä maailmalle ja yritti pysäyttää ulkona irrallaan (tai vaikka hihnassa) juoksevat pennut. Niinpä ei saatettukaan autolle asti kuin pari pentua... Pojat on kurissa kasvaneita, joten nyt niiden kanssa voi jo leikkiäkin ja viettää aikaa.

Rantikin alkaa pärjätä jo kohtuullisesti, vaikka melko usein kuuluukin hurinaa, kun Ranti on samassa tilassa pentujen kanssa. Tänään Rantin piti päästä näyttämään, että on suurin ja taitavin: olin pentujen iloksi heittänyt lattialle muiden "lelujen" kanssa metallinoutokapulan, jota ne sitten innostuivat tuuppimaan ja kutsumaan leikkiin. Ranti katsoi aikansa touhua aidan takaa ja halusi sitten aidan toiselle puolelle, jonne sen laskinkin. Hetken päästä tajusin, että Ranti tarjoaa minulle noutokapulaa - NÄIN sillä pitää tehdä! Kehuin Rantin tietysti suurimmaksi ja taitavammaksi, otin kapulan ja laitoin takaisin lattialle. Eihän se siihen jäänyt. Noin kuudennen kerran jälkeen laitoin kapulan pöydälle ja Ranti oli erittäin tyytyväinen itseensä (ja saamiinsa kehuihin ja makupaloihin).

Omasta puolestani voin sanoa, että kaksi on todellakin vähemmän kuin kahdeksan - onneksi, sillä pahimman stressin lauettua iski syysflunssa kimppuun ja totesin voimien olevan siltä erää loppu. Pennut olen hoitanut ja kävelyttänyt niitä yksin ja kerran yhdessäkin (EI onnistu hihnassa! ;-)), pentulaatikko on purettu ja aitauksia järjestetty uudelleen, mutta muilta osin olen yrittänyt lähinnä unohtaa, että talossa on trimmaamattomia koiria, tekemättömiä Karvakuonoja ja muita hoitamattomia asioita. Ajattelen niitä ehkä huomenna...

Leikkiviä koiranpentuja katsellessa muiden asioiden unohtaminen on onneksi kohtuullisen helppoa...

Taitava Ranti

Pate perinteisestä pentuperspektiivistä kuvattuna

Näin rennot olivat jäähyväiset pentulaatikolle viimeisten kolmen pennun kanssa