Sunnuntaina oli kaikille luokille yksi rata. Maxi2 oli vuorossa vähän ennen yhtätoista. Rata oli suoraviivaisempi kuin kumpikaan lauantain radoista ja suurin huoleni olikin, jaksanko juosta sen alusta loppuun . Alku taas ihan mallikasta menoa, mutta kuinkas ollakaan, kun tulimme samalle putkelle toisen kerran, en enää ollutkaan riittävän skarppina, joten saimme kieltovirheen. Matka jatkui ja kun seuraava putki tuli vastaa, tapahtui jotain ihmeellistä – kuvittelin jostain syystä Renan katselevan muualle, kutsuin sitä nimeltä (olisiko estekäsky ollut parempi vaihtoehto – taukki!) ja sain sen tulemaan sujuvasti ohi esteen. Hauskinta koko radassa oli se, että kun radan toiseksi viimeinen este oli sarjaeste, jonka ensimmäinen hyppy oli radalta poispäin, luuli Rena selvästi, että tulimme maaliin ja otti spurtin eteenpäin, kun olisi pitänyt kääntyä 180 astetta seuraavalle hypylle . Sillä on siis selvä idea maaliintulosta! Isolla kaarroksella sain sen takaisin viimeisille esteille, joista yksi ohitettiin, joten tuplahylky jälleen kerran.

Ratojen jälkeen kävimme juoksuttamassa koiria läheisessä metsikössä. Ne purkivat selvästi jännitystä sillä varsinkin Rena juoksi ihan hepulissa. Se harvoin antautuu takaa-ajettavaksi, mutta nyt se sinkoili jäniksenä Decon edellä ja paimennettavana. Jonna totesi, että Rena liikkuu aivan eri tavalla kuin radalla ja tottahan se on: kapasiteettia on, kun sen vain saisi käyttöön. Missiona on siis saada Rena irtoamaan ja lukemaan rataa itsenäisesti ja tekemään rataa sen takia, että siitä itsestään on hauskaa, ei sen vuoksi, että minusta on hauskaa. Ja omatkin jalat pitäisi saada kulkemaan kovempaa, siltä varalta, että Rena ei opi irtoamaan .

Deco ja Rena ovat todella helppoja matkakumppaneita; molemmat vaatimattomia, kuuliaisia, hiljaisia ja pieniä(!). Renan ääntä kuului reissussa sen verran, että totesin sen jossain vaiheessa saaneen ison koiran äänen sen pikkukoiran äänen tilalle, joka minua on aiemmin huvittanut ja ärsyttänyt. Kun lauantaina tulimme takaisin hotellille, Rena päästi muutaman haukahduksen – joko lasioven heijastuksiin tai muiden koirien ääniin reagoiden – ja ihmettelin sen takana, että mistä tuo ääni tuli. Rena haukahti vielä uudestaankin, joten sain varmistettua, että kyllä, minun pienellä tytölläni on jo ison koiran ääni! Sunnuntain radan jälkeen jaloitellessamme hallia ympäri, Rena oli niin itseään täynnä, että esitteli taas ääntänsä, mutta kielsin tietysti turhan haukkumisen.

Kun istuimme autossa satamassa odottaen laivan lähtöä ja katsellen auton ohi kahden puolen kulkevia koiria, totesi Jonna: ”Ajattele, jos meillä olis Remo ja Ranti kyydissä!”. Ajattelinhan minä: kaksi poninkokoista airista haukkumassa niin että auto heiluu… Olisin tuskin selvinnyt Cikadan jäisiltä pihoilta vieraiden koirien keskeltä Rantin kanssa ehjin nahoin! Mutta piti kuitenkin todeta, että aikanaan kun tulimme Eckeröstä Rantin ja Remon kanssa, oli kyydissä myös palkintoja .