Meillä oli lauantaina kaksi starttia Kromfohrländereiden kisoissa Purinalla. Salosen Mara oli rakentanut radan, jonka vaikeus perustui useampiin ansa-esteisiin. Suora putki osoitti suoraan aalle, mihin ei menty, aidat hyppysuunassa lähellä oleviin "vääriin" aitoihin jne. Oletin, että saan Renan ansojen ohi ja niin sainkin. Se oli itse asiassa niin hitaalla päällä, että olisin vaikka ehtinyt jokaisen väärän esteen eteen, jos olisi tuntenut tarvetta . Kontaktiesteet olivat hitaat, olimme mitä ilmeisemmin päässeet treeneissä vaiheeseen, jossa Rena oli taas tullut epävarmaksi esteiden suorittamisen suhteen. Sitten kun vielä "unohdin" radan loppupuolella käskyttää suoran putken jälkeen olevan pituuden, oli lopputuloksena aika surullinen rata. Pituus tuli Renalle eteen täytenä yllätyksenä ja se räpiköi esteen jotenkin kaataen useammankin palikan. Lopputuloksena vitonen radalta ja melkein 6 sekkaa aikaa.

Onneksi olimme Purinalla, missä ulkokentältä löytyi kaikki kontaktiesteet. Toista rataa odottaessa kaivoin hiiren esiin ja teimme nopeita ja hyvinpalkattuja kontakteja osana muutaman esteen radanpätkää. Sain sillä vähän henkeä Renaan, eikä se tuntunut ihan niin lahnalta lähtiessäni toiseen rataantutustumiseen - olin toinen lähtijä, joten Renan piti odottaa rataantutustumisen ajan hallissa.

Toinen rata oli jotakuinkin sama kuin ensimmäinen, mutta päinvastaisessa järjestyksessä toki. Ohjauksellisesti se tuntui näin päin mielekkäämmältä. Siellä oli edelleenkin ansaesteitä nopeille koirille, mutta siinäkään suhteessa rata ei minusta ollut yhtä paha kuin ensimmäinen. Rena tuntui huomattavasti säpäkämmältä, kuin ekalla radalla, kontaktit olivat nopeammat ja kaikki ohjauskuvioni sujuivat niin kuin olin suunnitellut. Erityisen iloinen olin puomi - hyppy - putki puomin alla - puomin kierron jälkeinen sylkkäri aidalle - kepit. Itse asiassa olin tosi iloinen koko radasta . Pirjo kävi vielä tsekkaamassa, että ihanneaikaankin päästiin, joten olo oli siinä vaiheessa jo kuin voittajalla. Ajattelin, että riittipä tulos LUVAan tai ei, rata oli joka tapauksessa ollut HIENO. Olimme saaneet kiristettyä ekan radan ajasta yli kuusi sekkaa! Oli siinä tietysti varaakin parantaa sen verran, mutta silti. Ja se tunne, kun saa radan ohjattua sujuvasti ja saa koiran kulkemaan niin kuin olettaakin on aivan verraton.

Kävimme jäähdyttelylenkillä ja kun palasin sieltä, oli viimeinen koira juuri suorittanut radan. Tuloslistalta selvisi, että olimme tulleet nollalla toiseksi ja nousu 3-luokkaan oli tosiasia!  Tippa tuli linssiin... Rantin nousu jäi niin pienestä kiinni, kun sen selkä alkoi oireilemaan. Rena on siten eka koira, jonka olen saanut kolmoseen. Osasyynä voi tietysti olla hieman hajanaiset yöunet viime aikoina, mutta Rantin muistollekin se kyynel vierähti.

Kummosia tuloksiahan meiltä ei tarvitse ihan heti kolmosista odottaa, kun ajat ei riitä kakkosenkaan radoille, mutta oletan, että kolmosen radoilta löytyy inspiraatiota treeneihin ja hyviä tekniikkaharjoituksia . Tämän vuoden tavoite agilityssä on kuitenkin saavutettu, joten nyt ei oli ihan niin suuri kiire enää kisata ihan joka viikonloppu.